Luin aikakauslehdestä 1998 Helsingissä kahden poliisin ampuneen, tanskalaisen vankikarkuri Kristessenin haastattelua. Tuossa haastattelussa hän kertoi ajastaan Suomen vankilassa ja siitä että vaikka hänellä olisi Suomen rangaistusten täytäntöönpano lain mukaan mahdollisuus vapautua elinkautisesta vankeus tuomiostaan kahdentoista vuoden jälkeen, ei Kristessen ollut halukas jämään Suomeen sovittamaan hänelle luettua elinkautista vankeus rangaistustaan ja käyttämään tuota mahdollisuutta. – Se aika, Kristessen kertoi. – jonka vietin suomalaisessa vankilassa, osoitti ettei Suomi ole yksinomaan maantieteellisesti lähellä Venäjää, vaan siellä on vakavasti näkyvillä hallinnollinen venäläinen kulttuuri ja menetelmät.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suomen poliittista, sekä kulttuurisista asemaa Idän ja Lännen välillä on pohdittu ja arvuuteltu sodan jälkeisistä vuosista asti lähes kaikissa kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä.

Kansalliselta kulttuuriltaan Suomi on itse aina katsonut kuuluvansa läntisen maiden ja hallintotapojen piiriin, tosin ne jotka ovat viettäneen pitkiä aikoja läntisissä maissa myöntävät, että on havaittavissa selvä ero siinä kansallisessa ja nimenomaan valtion hallinnollisessa ilmapiirissä joka Suomessa on vallinnut.

Vankila olot ovat aina olleet se mittari, joka on lahjomattomasti paljastanut yhteiskuntien demokraattiset puutteet, sekä sen henkisen ilmapiirin mikä yhteiskunnassa kulloinkin valitsee.

Se tosiasia, että nuoria rikoksen tekijöitä kidutettiin suomalaisissa valtion ylläpitämissä rangaistuslaitoksissa kuudenkymmenen luvun loppuvuosiin asti perustuu eri puolilla maailmaa tehtyihin tutkimuksiin joissa tutkittiin eristyksen ja siihen liittyvien ajatuksenmurtamismenetelmien vaikutuksista ihmiseen. Joukko amerikkalaisia asiantuntijoita professori E Lawrence. Tohtori Harold G. Sekä eräät muut ovat havainneet, että yksilöt, jotka viettivät vaikkapa vain muutaman päivän yksityis- sellissä, voivat kärsiä eriskummallisista kokemuksista: halunnasaatioista, vaikuttimien vääristymistä, masennuksesta, älyllisen suorituskyvyn muutoksista, sosiaalisen ihmissuhteiden vääristymisestä ja jakomielitaudin oireista. Pelkkä eristäminenkin ilman fyysistä pahoinpitelyä on äärimäisen ankara rangaistus, ja sen voidaan odottaa aiheuttavan dramaattisia muutoksia ihmisessä.

Poliittisen vangin ja rikos vangin välillä on ajateltu olevan selvä ero. Tosiasiassa sitä on vaikea erottaa silloin, kun nuori rikoksentelkiä tuomitaan kuudensadan markan auton luvattomasta käytöstä, yhdestä vuodesta kahteen vuoteen pidettäväksi kuritushuoneessa, taikka kioskin lasin rikkomisesta kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen, ja kun osalta kansalaisista riistetään kansalaisoikeudet viideksi vuodeksi kerrallaan ja heistä puhuttaessa käytetään valtion viranomaisten keskuudessa sellaisia määrityksiä, kuten; epäsosiaalinen, hyödytön ja tuottamaton kansalainen joka ei palvele talouselämää.

 Ja kun kaikki tämä tapahtuu rauhan aikana jolloin kaikkialla maailmassa pyritään uudenlaisin kriminaali poliittisin keinoin järjellisiin menetelmiin ja lopputuloksiin, niin silloin on alettava katsella maan historialliseen menneisyyteen ja onko rikoslaki, tuomioistuimet, ja vankeinhoitolaitos vai kaksinaamaisen politiikan välikappaleita.

Siitä miten vankeja kohdeltiin vielä 1960 luvun puolivälin jälkeisenä aikana suomalaisissa rangaistus laitoksissa. Olivatko menetelmät sekä ilmapiiri siellä vertaavissa etelä afrikkalaisiin taikka venäläisiin vankiloihin, siitä jokainen tämän kirjan lukenut voi tehdä omat johtopäätöksensä. Kertomus perustuu tosiasioihin. Olen kuvauksissa käyttänyt kirjalian vapautta lyhentää ja jäsentää eräitä kuvattavia ajanjaksoja.

Telkiä

 

Raudanlujat ruostuneet miehet kuristavat minua alati, rautaiset miehet, kivettynein aivoin. Niinpä heidän laillaan unohdan kerran olleeni ihminen ja käyn yksi, päin heidän loputtomia legiooniaan.

 

 

 

Vapaudesta luopuminen on ihmisyydestään, ihmesoikeuksistaan, jopa velvollisuuksistaan luopumista.   Ken kaikista luopuu hänen menetystään ei voida enää millään korvata, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus, otetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo.

Lyhyesti: sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus.

JeannnnJacqueRousseau.

 

 

Tämän jutun osittainenkin lainaaminen on kielletty.

 

  Harmaan koleassa syksyisessä päivässä oli alakuloa, mutta  vielä syvempi oli alakulo  noiden kolmen nuorukaisen mielissä, jotka peräjälkeen pudottautuivat poliisiauton takaoven kautta sateen kastamalle kivitykselle. Heidän edessään nousi keltaiseksi maalattu rautainen portti, josta lähti vasemmalle ja oikealta korkeuteen ulottuva punatiilinen muuri.

Kuului rämisevää ääni ja pieni luukku keltaisessa rauta portissa aukaistiin, hetken tuossa aukossa viivähtävät ihmiskasvot ja sitten metallinen ovi aukesi ja kaiken tuon takaa vihreäpukuinen portin vartija astui näkyville. Yhtäkään sanaa sanomatta pienenkokoinen vartija otti haltuunsa kuljetuksen johtajan ojentamat paperit ja pikaisesti niihin katsahtaen viittasi kädellään koko joukkoa kulkemaan avatusta ovesta portin sisäpuolelle. Kun joukkio on yksi kerrallaan kulkenut avatun oven kautta muurien sisäpuolelle he kuulivat takanaan piinaavan selvänä sulkeutuvan portin rämähdyksen ja avaimen kirskunnan jykevässä lukossa. Portin vartija lähti kulkemaan paikalleen jääneen joukon ohitse ja asettui ryhmän kärkeen johdattaen joukkoa eteenpäin.

Poliisit seuraavat ääneti perässä jonon viimeisinä.

Ryhmä kulki kotvan pitkin kivettyä polkua. Ympärillä kohosivat punatiiliset rakennusten korkeat seinät. Oudon ja ahdistavan maailman ilmapiiri sulkeutuu kulkijoiden ympärille kuin mykkä uhka. Kiviseinien läheisyys vahvisti tietoisuutta näkyvän täytäntöönpano vallan ankaruudesta, sekä siitä, että rangaistuksen täytäntöön panoa ei mikään mahti maailmassa enää voisi keskeyttää. Tuo tietoisuus ja huoli tulevasta kohtalosta viipyivät raskaana noiden vankilan kivitietä astuvien kolmen nuorukaisen mielissä. He nousevat vartijan jäljessä kivisiä portaita rakennuksen pääty ovelle. Joka askelma noissa portaissa vei heitä lähemmäksi lopullisen tilinteon paikkaa. Kulku jatkuu rakennuksen päätyoven kautta pitkin kiiltäväksi jynssättyä kivilattiaa. Keskellä kiiltäväksi hangattua kivi lattiaa oli karkean pintaonnen kumimatto. Tulokkaat seurasivat edellä kulkevaa vihreäpukuista vartijaa ja vaistonvaraisesti he varoivat astumista pois tuolta kapealta matolta. kiiltävälle koskemattomalta näyttävälle lattiapinnalle. Täysin tiedottomasti he ovat omaksuneet yhden vankilan tärkeimmistä säänöistä: ”Pitkää lattiat kiiltävänä.”

 Sitten tuli käden viittauksella annettu mykkä määräys pysähtyä. He olivat nyt laitoksen hallinnollisessa siivessä ja seisoivat neuvottomina avarassa hyvin valaisussa käytävässä. Käytävän kumminkin puolin näkyy suljettuja toimisto huoneiden ovia.  Erään tällaisen oveen eteen vartija pysähtyi ja koputeltuaan työnsi oven auki, hän viittaa poliiseja seuramaan. Poliisit olivat riisuneet hatut päästään ja seisoivat taempana vaiteliaan hartaina.

– Passitukset Vartija sanoi.

Hetken päästä kuului kuin avainta kierrettiin käytävän sisäpuolisen päätyoven lukossa ja käytävälle ilmestyy toinen vihreäpukuinen kädessään avain nippu.  Tullut oli pitkä laihan varttia ja tämä kulki sisään samasta ovesta mistä portivartia oli mennyt. Vajaassa kahdessa minuutissa vartija tuli ulos ja viittasi nuorukaisia seuramaan itseään. Nyt käveltiin vartija johdattamana toiseen käytävään ja siitä kulman ympäri kivisiä kierreportaita alas käytävälle, missä himmeät sähkölamput paloivat kivisen käytävän katossa. Tämän käytävän lattia oli mustaa pikeä ja paksut puiset ovet sen seinustalla olivat vahvoilla rautavanteilla vahvistetut.

 

 

 

 Vihreäasuinen vartija aukaisi yhden noista ovista potkaisemalla oven alimman salvan auki paksuanturaisella kengällään, metallisalpojen kolahtelu kumahteli kalkittujen kiviseinien välisessä tilassa.  Salvat kääntyivät ja ovi aukesi korkeaan matkaselliin. Selissä oli hämärää, hengitys ilma oli ummehtunutta kuin sadan elinkautisvangin jäljiltä, huone haisi vanhalta tupakalta, ihmisvirtsalta pelolta ja hieltä. Metallisia kerrosvuoteita oli päällekkäin kattoon asti.  Paksussa vaaleaksi kalkitussa kiviseinässä katon rajassa kumotti pieni vahvoilla metalli tangoilla eristetty pesemätön ikkuna. Itse selli oli maan alla ja vain ikkuna maan tasalla. Katosta ohuen langan varassa roikkuva alaston sähkölamppu loi heikkoa hehkua tähän kolkkoon soppeen. Lattiatilaa selissä oli niukalti. Ahdistavampaa ympäristöä ei yksikään sisälle tähän huoneeseen astuvista voinut kuvitella.

Kaikki kolme istuutuivat alavuoteille liikkumattomaksi, odottelemaan mitä seuraavaksi tulemaan pitää, sillä vaikka he kaikki kolme olivat ensikertaa vankilassa, heistä jokainen enemmin aavisti kuin tiesi, ettei tämä huone ollut heidän lopullinen asuinpaikkamme. Kaikki nuo kolme nuorukaista olivat lähes saman ikäisiä, kukaan heistä tuskin kahtakymmentä elinvuotta vielä nähnyt. Kaksi noista kolmesta vangista oli vaalea hiuksissa ja pyöreäkasvoisia maalaispoikia ja heillä oli asuinaan kevyet puserot ja suorat siniset housut. Kolmas nuorukainen oli tummahiuksinen keskikokoinen jäntevä, mutta nälkiintyneen laiha, Hänellä oli silmiinpistävän paksu musta tukka ja se roikkui kiharan takkuisena hänen niskassaan peittäen mustuneen paidankauluksen näkyvistä. Hän oli pukeutunut sinisiin farmarihousuihin ja keltaiseen paitaan ja kaikki hänen vaateensa sekä linttaan astutut kenkänsä olivat nukkavierut ja kertoivat kantajansa kodittomuudesta. Yhdelläkään matkasellissä istujista ei ollut kelloa, mutta he tiesivät puolenpäivän jo menneen.

Kuuntelemaan herkistyneet korvat erottivat oven takka käytävältä askeleita jotka pysähtyivät oven taakse. Oven salpoja potkittiin avain kiertyi lukossa ja ovi lennähti rajusti täysin auki. Vihreä puku vilahti oviaukossa ja käsky kajahteli kiviseinistä: ”Alkakaapa tulla”!.

Nyt heitä vietiin taas kävelylle pitkin matalaa käytävää jonka katossa risteili lämmitys ja vesijohto putkia. Käytävä jota miehet astelivat kulki maan alla ja tuon maanalaisen käytävän ummehtunut kostea ilma haiskahti eltaantuneilta perunoilta. Kävely päättyi huoneeseen missä oli pitkä pöytä ja sen takana istui kaksi vihreäpukuista vankilan virkailijaa ja aivan äärimäisenä, tuon pitkän pöydän uloimmassa päässä piti kirjaa punaraitapukuinen kirjuri vanki. Huoneesta toinen puoli rajoittui tilaan joka muistutti armeijan rättivarastoa, mutta tämän varaston varusteet olivat kaikki merkitty punaisin ja sinisin raidoin.  Varuste varastossa hääri kaksi punaraitaista vankia. Silmälasipäinen virkailija katsahti nuorukaisiin.” Riisukaa. Ja sitten tänne”.

Nimi?” hän osoitti kysymyksen tummatukkaiselle nuorukaiselle.

”Novorisky”

”Ristimänimi?”

”Jose”.

”Oletelko te Puolalainen”?

”En ole käynytkään”.

Vankiapulainen heitti lattialle karkeankankaisen säkin.  ”Siviilikamppeet tuohon.” Virkailija katsahti paperiin, sitten hän alkoi kysellä. Koko kyselyn ajan hän katsoi tarkan keskittyneesti paperia.

”Paino”?

”74kg”

”Tarkistetaan. Nouse vaalle”.

”Pituus?”

”174”

”Tarkistetaan”

”Mihin rotuun kuulutte?”

«Ei kai tämä mikään eläin näyttely ole”.

”Vastatkaa nyt vain kysymyksiin

«Äiti pustaan mustalainen ja Isä Kalajoen intiaani”

”Älkää viisastelko. Siis mustalainen”.

”Miten vaan haluatte”.

” Onko sairauksia? Käytättekö lääkkeitä? Onko ampumahaavoja? Onko tatuointeja? Sitten hän katso edessään seisovaa poikaa yli silmälasien.” Tukka on pitkä. Päiväselli kakkoseen”.

Toinen virkailijoista ojensi Joselle pienen nuhraantuneen kirjasen jonka kannessa oli avain, ympyrän sisälle kuvattuna. Vankisäännöt lukivat kirjasen etukannessa. ”Tutkikaa tätä ja opetelkaa se ulkoa, niin ei tule vaikeuksia. Ja tässä, pankaa tämä oveen.” virkailija ojensi vielä mustan metallisen laatan johon oli merkitty 356/65 P2.

Kolmas vankilan vastaan otto virkailijoista ojensi yli pöydän kiiltäväpaperisen pussin jätetupakkaa ja kaksi rullaa sätkäpaperia.

”Tässä teille tulotupakat” virkailija sanoi. ” Kuittaus tuohon se vähennetään palkasta.”

Rättivaraston luukulla vaatevarastoa hoitava vanki latoi rivakoin liikkein vaatetavaraa yhteen kasaan:

 ” Vanginpuku kesä, Vanginpuku sarkaa talvi, alusvaatekerta pelti, pyyhe, huopa, lakanat, saappaat, tossu ja jynssäät.” vankiapulainen mutisi itsekseen latoessaan eri vaatekappaleita luukulle. Lopuksi rättivanki läimäytti kaksi kuluneen näköistä sarkakankaista lapusta keräämänsä tavaroiden päälle.  Jose ei voinut olla kysymättä ”Mitä näillä..”?

”Ne on Jynnssät. Kyllä ne sitten neuvoo”.

Jose alkoi pukea ylleen noita vaatekappaleita. Hän pukeutui karkeisiin alus vaatteisiin, joissa olivat siniset raidat valkoisella pohjalla. Kangas oli karkeaa ja vankien neulomaan. Kaikki vankilan tarvikkeet ja varusteet olivat toisen vangin toiselle tekemät.  Hän valitsi kahdesta vangin puvuista sarkapuvun, se näytti enemmin ryhdikkäältä ja oli vähemmän punainen kun kevyt haalistunut kesäpuku. Vasta paljon myöhemmin hän oppi tietämään, että ensikertalaiset lähes poikkeuksetta valikoivat sarkapuvun asukseen. Se oli kömpelö asu, kuin passari, se antoi kantajalleen jäykän ja alistetun olemuksen, ja jonkin ajan kuluttua sen kantaja havaitsi, että jäykkä ja epämukava asu hiersi kaikkialla siellä missä se joutui kosketuksiin ihon kanssa. Vanhemmat vangin saattoivat heti erottaa alokkaan tuosta puvusta ja he suhtautuivat noihin kuin vähämieliseen. (Tosiasiassa kaikki vankimielisairaalaan lähetetyt puettiin sarka-asuun. Siitä käytettiin vankien keskuudessa sanontaa: ”Sarkapuku ja ranta rata”)

 Pukeutumisen jälkeen piki lattialla oli vielä varusteita jäljellä enemmän kuin hän pystyi kerralla kantamaan. Hetken katseltuaan varastonhoitaja vanki kurkottautui luukusta.

 ”Levitä se huopa ja pane ne kamat siihen, solmit sitten ne huovan neljä kulmaa yhteen, niin saat hivakan”. Jose noudatti kokeneen vangin neuvoa ja hetken päästää hänellä oli tiukka ja tukeva taakka, jota saattoi kantaa selässä. Tällä tavalla askel askeleelta alkoi oppia vankilan käytäntöä ja tapoja.

 

Kevät teki tuloaan ja luonto eli runsaan mahlan aikaa. Vankilan sisällä se näyttäytyi pitempänä valoisana aikana, jolloin selleissä pystyi vielä lukemaan valojen sammuttamisen jälkeenkin. Ne vangeista joilla on kirjoitukset lähiaikana alkoivat ahertaa yhä enemmän. Kirjoitukset eivät olleet mitkään ylioppilaskirjoitukset, ne ovat sitäkin tärkeämmät. Se oli tärkeä ajankohta ja tilaisuus jättävät anomus ehdollisen harkinnalliseen vapauteen pääsemiseksi.   Niillä joilla tällainen aika on lähellä jynssäävät sellejään, pyrkivät olemaan kohteliaita vartioille ja ovat täsmällisiä kaikessa. He käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja lopulta osoittavat olevansa parannuksen tehneitä uskovaisia. He tietävät, että papilla on suuri valta näissä asioissa. Heillä on vedot menossa.  He odottavat ja jännittävät sitä päivää jolloin heidät kutsuttaan vankilan johtokunnan eteen, missä he uskovat - taikka toivovat tuon johtokunnan puoltavan heitä ehdolliseen vapauteen. Mutta useat tulevat synkkänä tuosta ovesta, jonka takana johtokuntaa istuu. He menevät pää painuksissa selliinsä ja mutisevat pettyneinä ja uhmakkaina:” On pantava metsähallituksen vedot. Ei täältä muutoin pääse”.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäiset neljä kuukautta olivat Josélle vankilassa vaikeinta aikaa. Vei pitkään tottua outoon ahdistavaan ympäristöön. Alituisen sama ankean ja rajoitettu vankilaympäristö kaikuvine käytävineen, outoine hajuineen alkoi vasta neljän kuukauden jälkeen tuntua tutuilta, siviilimuistot etääntyvät ja näyttäytyvät enää unissa ja haaveissa. Silloin vangit alkavat sallitun rajoissa koristella koppiaan Seinille ilmestyy pikku tauluja ja pöydälle liina. Sitten koittaa kevät ja alku kesä.  Silloin kaipuu herää entistä vahvempana. Se on vangituille vaikeinta aikaa. Jo enne aamuherätystä vankilan hiljaiselle pihalle kalteri ikkunan takana loistaa aurinko. Sitten äkkiä kuuluu kirkas ja selvä ja sointuva käen kukunta. Se kuuluu keskusradion kautta, sellipunkan viereen ripustetuista kuulokkeista. Tuo aamun kirkas ja hiljainen hetki, jolloin käytävällä ei vielä kaiu askeleita, ei kuulu avain nippujen hälinää eikä lukkopesien ratinaa. On kuin tuohon yhteen hetkeen keskittyisi menetetyn elämän ja vapaudenkaipuun koko tuska. Sellaista aikaa on kevät ja alkukesä vankilassa.

 

Lumi oli sulanut suoaukealta, maa oli ruskeaa ja kuivaa ja se pölisi kymmenien jalkojen alla. Ojan penkat vihersivät ja ilmassa oli lintujen ääniä.  Kurityhmä ei enää työnnetty savivaunuja, nyt ryhmä asettui rinta rinnan pitkään riviin ja alkoi Tapsa tahtiin kuokilla hakkaamalla pienentää talvella suolle vedettyjä savimöykkyjä.

”Katkokaa kundit. Ajokoira tulee!”

Tilanhoitaja oli tulossa. Pitkine säärineen ja pussihousuineen hän muistuttu suuresti kaukaa katsoen  isoa ajokoiraa.  Hän kävi katselemassa työpisteitä. Joka kerta hän katseli vanki ryhmää ääneti jonkinlaisen peitetyn uteliaisuuden vallassa,  ikään kuin hakien uusia kasvoja  vanhojen joukosta.

Seuraavalla viikolla siirrettiin kuri ryhmä kaivamaan suurta piiriojaa joka sivusi suota  lähellä metsän reunaa. Vartijat jakoivat ryhmän pareihin ja mittasivat kullekin parille päiväurakan verran perattavaa ojaa. Heti aamulla lapiot alkoivat heilua ja turpeet lennähtelivät ylös ojan penkalle. Kaikki koittivat kilpaa päästä urakastaan eroon ennen päivän loppua saadakseen jonkin  aikaan lojua ruohikossa. ”Nakki naulassa”. Kuului ensimmäisen kaksikon hihkaisu kun he tavoittivat paalumerkin. Vartija joka oli taittanut itselleen kepin puusta tien varrelta,  käveli tarkastelemaan työn jälkeä. ”Selvä ”:. Hän sanoi ja napautti kepillä saappaansa vartta. Hän otti esille kortin ja kynän, merkitsi jotakin paperiin. Vangit olivat riisuneen paitansa ja paarmat ahdistelivat paljaita hikisiä selkiä.

Suuri sammakko hypähti lapiosta pohjaveteen.  Vallu asetti lapionsa sammakon alle ja paiskasi sen ylös penkalle. ”Kuka syö sen, saa kaksi pakua kahvia”. Lapiot yksi toisensa jälkeen lakkasivat heilumasta ja osa vangeista kiipesi penkalle. Kulkuri tarttui sammakkoon, katsoi eläintä silmiin.” Ei saatana. Ei tällaista kuvatusta kukaan syö”.” Moniko maksaa kaksi pakua, jos minä syön tämän”. sanoi Sepe, sinitakkinen nuorisovanki. Sieltä täältä kuului huutoja ” Seuraavista ostoista tulee”.

”Kuusi maksaa.” sanoi Kulkuri ”Se tekee yhteensä kaksitoista pakua. Anna mennä.”

Nuorisovanki alkoi tunkea potkivaa sammakkoa suuhunsa, mutta hän ei saanut kuin puolet sammakon ruumiista suuhunsa kun hän jo oksensi. Hän heitti sammakon ruohikkoon ja yökkäsi uudestaan.  Silloin syöksähti Severi toisten takkaa näkyville. Hän tarttui pakoon pyrkivään sammakkoa jaloista, puristi sen käteensä, avasi hampaattoman suunsa ja alkoi muitta mutkitta tunkea sitä avonaisesta suustaan sisälle. Vartijat olivat siirtyneet lähemmäksi ja tarkkailivat uteliaana tilannetta. Kesän tulo oli pehmentänyt heitä niin etteivät he heti komentaneet joukkoa jatkamaan keskeytynyttä työtä. He tiesivät ilman erityistä hoputteluakin, että urakat tulisivat iltaan mennessä tehtyä valmiiksi. Ensin näytti siltä kuin Severi olisi sovitellut pyristelevää sammakkoa suuhunsa. Sitten kaikkien ympärillä seisovien ihmeeksi hän alkoi raivokkaasti niellä ja pureksia. Kerran sammakko viimeisillä voimillaan kirposi hänen suustaan. Kaikki kävi hyvin nopeasti.  Jose katseli tätä näytelmää kunnes voimakaan inhon ja pahoin voinnin pakottamana käännyit pois kykenemättä katsomaan tuota raakaa ja kuvottavaa näytöstä. Ympäriltä kuului hihitystä, kiroilua ja huudahduksia. Kun hän taas kääntyi hän näki Severin seisomassa samalla paikalla ja tämän valkoisilla poskilla suu kummallakin puolen näkyivät sammakon takajalkojen jättämät likaiset jäljet. Kun Severi näki ilmeet ja kuuli huudot ympärillään hän tiesi ettei tässä lajissa ollut hänellä kilpailijaa. Hän oli tehnyt sen, hän oli syönyt elävän sammakon ja tuon teon tuomassa voiton huumassa hän alkoi kirkua: ”Saatana jos niitä kahvi pakuja ei ala kuulua, niin mora puukko heilahtaa”! Hän teki lyöntiä kuvaavan liikkeen halki ilman ja koko hänen albiinon vaalea kitso olemuksensa vääntäytyi kaarelle.

.Kaikki katselivat häntä tapauksen tuoman hämmentyneen inhon vallassa. Vartijat eivät puuttuneet tähän sammakon syönnin näytökseen näytökseen. He olivat seuranneet sitä samanlaisen kasvavan mielenkiinnon valassa kuin vangitkin. Mutta nyt he komensivat ryhmän takaisin ojan pohjalle. Tuo näytös todisti heille vain sen mitä he olivat aina vakuutelleet toinen toisilleen: Vangeilta voi odottaa mitä tahansa.

”Rankka Raklo”, sanoin Vallu kun ryhmä oli asettunut ojan pohjalle. ”Söi elävältä sammakon. Hui. Kyllä on rankka Raklo. Kuoleekohan se siihen”?

Uusien järjestelyjen ansiosta Jose ei palanut enää aikaisempaan työryhmäänsä. Hänet määrättiin ryhmä 21:een joka oli alistettu kolmen aseistetun vartijan komentoon ja valvontaan. Se oli pahojen poikien kuri ryhmä. Se koostui uppiniskaisista vangeista, eristyskopissa istuneista ja siinä oli tusinan verran erivärisiä ja kokoisia nuoria lainrikkojia, veijareita, kulkureita, tappajia ja murtovarkaita. Yhtenäistä heille kaikille oli se, että heidän tahtoaan oli vaikea murtaa ja he kapinoivat laitoksen dogmaattisia sääntöjä ja vartioiden mielivaltaa vastaan. Heidät kaikki oli kerätty tuohon yhteen ja samaan kuriryhmään heidän omaa tahtoaan kuulematta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kepa oli vaalea hoikkavartaloinen pitkäkasvuinen ja ryhdikäs nuorukainen. Hänen kasvojensa ilme oli avoin ja rehti. Hän puhui harvoin, mutta silloin kun hän puhui hän lausui sanat huolella ja kiirehtimättä. Hän rakasti yli kaiken musiikkia ja viihtyi romaani vankien parissa. Hänen tuomionsa oli kahdeksan vuoden mittainen ja se oli luettu hänelle taposta, josta hän ei koskaan maininnut sanallakaan.

”Olit pohjilla”, hän sanoi Joselle kun tämä asettui hänen vierelle tarkastusjonoon aamulla vankilan pihalla.

Jose nyökkäsi: ”Seitsemän vettä leipää”.

Levottomasi liikehtivä jono asettui viivasuoraksi. Kaksi vartijaa aloitti ruumiin tarkastuksen. ”Selvä” he sanoivat päästyään jonon loppuun. ”Liikkeelle”.

Kuriryhmä lähti marssimaan kohti avaraa valkoisen lumen peittämää suota.

 

 

 

 

Koko pahimman talven ajan kuriryhmä työskenteli laajalla suoalueella.  Kovalla orjamaisella pakkotyöllä oli päätetty nujertaa tuon ryhmän liiallinen uppiniskaisuus. Jotkut uupuivat kovan työn ja viikosta toiseen jatkuvan pakkasen nujertamana ja muuttuivat apaattisiksi, silti kulkivat päivästä toiseen muun joukon mukana paksuissa tamineissaan, kompuroivat lumessa kömpelöinä ja haluttomina enää jatkamaan, mutta jokin heissä piti heidät liikkeellä. Heissä oli tuota samaa kohtaloonsa käskyihin alistumista joka saa kokonaiset ihmislaumat vastarinnatta, kerta toisensa jälkeen nöyränä alistumaan teloitus ryhmien eteen.

”Ei enää koskaan.” Eräs vanki puuskahti siniseksi paleltuneiden huulien raosta. ”Ei enää koskaan päiväkään ruumiillista työtä, kun täältä pääsen.”

  Vartijat palelivat vankien lailla lumisella suoaukealla, missä viima muutti posket valkoiseksi, silti he pitivät ryhmän alituisessa liikkeessä. He tekivät säälittä laiskan merkkejään valvonta kortteihinsa ja passittivat vankilan pohja kerroksiin joka ikisen onnettoman joka uupui puolitiehen.

Suon reunaan oli kaivettu läpi jäätyneen maan ja routakerroksen suuri kuoppa. Piennois rautatie johti kuopalta laajalle suoaukealle. Vangit lapioivat savea jäätyneestä maakamarasta. Viima aukealla oli purevan kylmää ja se toi mukanaan ohutta lunta. Savea lapioitiin vaunuihin, sitten pitkässä jonossa yhteisvoimin ähisten ja rimpuillen paksussa lumessa vangit puskivat täysinäisiä savivaunuja pitkin lumista aavan. Vartijat kahlasivat paksussa lumessa, hakkasivat käsiään yhteen ja kannustivat huudoillaan tuota lumiaavikolla äheltävää joukkoa, joka muistutti suuresti lopen uupuneena eteenpäin laahustavaa linnunpelättimien armeijaa. ”Savi on murikkaa. Savi on murikkaa”, he vitsailivat toinen toisilleen.

Oli helmikuu, vielä talven selän taittumisesta ei ollut merkkiäkään ilmassa. Tuuli puhalsi idän suunnalta, se lennätti edellään pakkasen kuivaamaa irtolunta pitkin suoaukeaa. Lumi tuiskusi ja kasaantui hienojakoisina nietoksina radan vasteen, se peitti valkoisena jauhona vaunuja työntävien vankien selkämyksille ja tunkeutui kömpelöiden asujen kauluksiin.

Keskipäivän aikaan vangit alkoivat vilkuilla yhä useammin siihen suuntaa mistä tiedettiin hevosen vetämän soppa reen ilmestyvän. Täsmälleen samaan aikaan joka päivä hevosen vetämä reki ilmestyi näkyville. Ensi se näkyi suon laitaa sivuavalla tiellä, sieltä se erottui valkoista hankea vasten kaiken aikaan suurenevana mustana pisteenä Vangit vilkuilivat tavan taakka lähestyvän reen suuntaa ja odottivat malttamattomina käskyä töiden keskeyttämiseen ja lupaa siirtyä ruokasuojaan. Luottovangin ohjastamaan rekeen oli lastattu mustaa leipää ja sotaväen käyttämiä alumiinisia pakkeja. Keskellä hevosen vetämää rekeä törrötti suuri huovilla peitetty soppakatilla.

 Ruokasuoja oli maalattiainen matala maja jonka katto oli tuettu pystypuilla ja seinät tiivistetty turpeilla. Keskellä savi majaa humisi tuli metallisessa kamiinassa. Savutorvi nousi kohtisuoraa ylös ja lävisti katon korkeimmalta kohtaan.

 Suuri alumiinien kattila höyrysi oven suussa. Luottovanki jakoi kattilasta soppaa vankien malttamattomina ojentamiin pakkeihin. Sulava lumi tallautui maa lattialle ja paksut sarkaiset vaateet höyrysivät. Punertavia kasvoja ryhmittyi lämpöä hehkuvan kamiinan läheisyyteen.

Kumpuilevan puheensorinan yli kuului korvia vihlova kirkaisu ja lattialle sinkoutui täyttä ruokapakkia, sitten nyrkki mäjähti äänekkäästi jonkun pääkuoreen. Kuulosti siltä kuin kepillä olisi isketty roikkuvaa sijanruhoa sitä seurasi pitkä yhtenäinen perkeleiden sarja. Tappelu käytiin paikasta kamiinan lämmöstä. Kulkuri, joksi kutsuttiin erästä sanavalmista vankia, löi Severiä niin että tämä suistui istuimeltaan lattialle. Lyöty ponkaisi ylös lattialta selkä köyryssä kuin hyökkäykseen valmistautuva villi kissa ja kiljui. Ilmassa oli täynnä huutoa, murhaa ja miestappoa. Vartijat ryntäsivät paikalle.  Kaksi heistä tarttui kiinni Severiin ja painoivat tämän lattiaa vasten, kolmannen vahtiessa muun joukon liikeitä.

” Tappakaa”!  Severi kirkui pistetyn sija äänellä,” Vietelkää turpiin. Saatana!  Vedelkää turpiin. Tappakaa!”

Vartijat painoivat Seven maalattiaa vasten ja pitelivät häntä aloillaan, kaiken aikaa tämä jatkoi hysteeristä kirkumistaan ”Tappaa saatana, saatana, Tappaa!

 

Kaikki oli hetkessä ohi. Varttia lähtivät saattamaan riitakumppanit päätalolle, jossa heitä odotti rangaistus koppi. Puoli tuntia myöhemmin työt jatkuivat. Vain muutamia hajanaisia mielipiteitä vaihdettiin sattuneesta välikohtauksessa.

”Kyllä kai tässä menee hermot kun täytyy lyödä savea kiesisiin näillä eväillä ja tällaisissa ilmoissa”.

”Kylmä siellä on runoissakin näissä pakkasissa.”.  sanoi. Valelu ” Jokin muu keino siinä olisi oltava”

”Parempi kuiva leipäpala rauhassa, kuin huone täynnä riitaa”, sanoi vanki, jonka

 ylähuulessa oli halkio jonka vuoksi häntä kutsuttiin ´Ristihuuleksi´.  Hän oli vaaleaverinen laiha ja huonoryhtinen. Hänen leveiden kasvojensa poskiluut olivat korkealla ja hänen rujo mongoli kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta hyväntahtoiset. Ristihuuli ei koskaan ryhtynyt mihinkään työhön kaikkein ensimmäisenä, mutta hän osasi asiansa eikä häntä kertakaan päästy rankaisemaan laiskuudesta. Kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin ja kehotuksiin hän vastasi ainoalla osaamallaan Englannin kieliskellä lauseella ”Osu Jyes”. Silloin kun vangit heittelivät kiusoillaan häntä lumipaakuilla hän käänsi heille selkänsä ja mutisi

«...tana pujotan puukon keuhkoihin”.

Erään päivän iltana kun tyhmät olivat palaamassa lumen tuiskuamalta suolta pitkässä marssirivistössä.  Ristihuulen seisoi lumessa toisen jalkansa varassa. ”Mikä sinun on?” kuului kysymyksiä ohittavasta rivistöstä. .

”Polvi halvattu. Ei piet päällään yhtään. Osu Yves. Ei tätä ole oikeaa tämä. Ei pimeä päällään yhtään.”

Nyt tulivat vartijat paikalle. ”Riviin, Riviin vaan siitä.”.

Ristihuulen kasvojen ilme oli vilpittömän tuskainen. ”Ei piet polvi päällään yhtään.”

Vartijat huusivat ryhmälle pysähtymiskäskyn. ”Piru teidät nokkii jos pelleilette. Liikkukaa”.

Ristihuuli teki tuskaisen yrityksen liikahtaa paikaltaan. ”Ei siitä. Ei piet piillään yhtään.” hän vaikeroi ja tarttui kaksin käsin kiinni jalkaansa. Varttia viitasi kaksi lähintä vankia paikalle, nämä tarttuivat Ristihuulta kainaloista ja alkoivat kuljettaa tätä välissään.

Kun lopullinen lumi oli satanut maahan ja pysyvät pakkaset saapuneen kovettaen maankamaran kivikovaksi, työyksiköille jaettiin uudet työtehtävät. Laajalle suoaukiolle oli alettu rakentaa pientä rautatietä. Se oli vihoviimeinen työkomennus jota kaikki ulkovangit pyrkivät välttämään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Heinät olivat paalattu valmiiksi ja paalausryhmä siirrettiin lapiomaan sontaa. Laiha kärsivää maraton juoksijaa muistuttava vartija jäi yhtenä aamuna saapumatta ja hänen tilalleen tuli uusi vartija. Tämä oli tukevarakenteinen mies jonka kasvot olivat leikkikään vaaleanpunaiset. Hänellä oli litteät sieraimet ja hänen kasvojensa ilme oli pysyvästi umpimielinen ja töykeä.

”Sianlihan syöjä”, kuiskasi eräs vanki varkain toiselle katseltuaan hetken vartijaa.

¨ Punaniska'' sanoi toinen

Uusi vartija tunsi vihaan ja katkeruutta nuoria terverakenteisia vankeja kohtaa. Hän katseli näiden työtä ja kuuntelin näiden katkonaisia lauseita koettaen saada kaikesta näkemästään ja kuulemastaan aiheen siihen huomautus kirjaan jota hän säilytti pomppansa sisätaskussa. Hän vahti tarkasti jokaista erikseen ja pitsi silmällä koko ryhmää samanaikaisesti. Hän oli henkilökohtaisien ihmissuhde kokemuksiensa traumauttama ja oli vainoharhaisen mustasukkainen vaimostaan, joka työskenteli vankilan keittiössä.

 Oli kirkas talvinen pakkaspäivä. Suuri lantavuori höyrysi ja savusija kirkkaassa ilmassa. Se oli pahalta haisevaa huurua joka rajoitti näkyvyyttä ja tunkeutui sieraimiin ja salpasi hengitystä. Haju tarttui lähtemättömänä vankien vaateisiin ja kulkeutui iltaisin selliin kilpaillakseen siellä kusikäytävällä leijuvan kitkerän virtsa lemun kanssa.

Työryhmän vangit yrittivät päästä sellaiseen työasemaan missä tuo kaikkialle pöllähtelevä lantahöyry esiintyi ohuempana. Vartija vahti heidän yrityksiään väistellä höyrypilviä.

 Jose seisoi lantakasan harjalla, hän lapioi rivakoin liikkein hengitystään pidätellen höyryävää lantaa luottovangin paikalle ajamaan rekeen. Hetken perästä hän harppasi alas ja alkoi kiroilla. ”Ei siellä pirukaan katuvaa kerralla”, hän sanoi.

Pamppu lähestyi häntä.

”Eikö työ maista. Mitä?”

”Täytyy vetää henkeä”,

”Ylös kasalle ja työ käyntiin taikka tulee perkeleitä” vartija ärähti.

Jose lähti kiipeämään takaisin kasan harjalle.” Saatanan elinkautinen. Minä täältä joskus vapaudun, mutta sinä tänne jäät”, hän mutisi mennessään.

”Mitä sinä pullikoit. Karkuunko yrität? Yritäpä vaan niin sinusta jää veriset jäljen hangelle.” Vanha arpi vartijan ylähuulessa hehkuin punaisena. Hän otti pistoolin taskustaan, poisti varmistimen ja pani aseen takaisin taskuunsa.

 

 

Illan tullen vankilaan ja vangit oli asetettu riviin ruumiintarkastusta varten ennen selleihin lukitsemista. Heti tarkastuksen jälkeen vartija tarttui Josea puseron hihasta ja veti tämän ulos rivistä.” Jää tähän,” hän sanoi.  Kun muut olivat menneet hän alkoi saattaa Josea kohti vankilan hallinto siipeä. Sanaakaan sanomatta hän johdatti tämän siihen hallinto osaston käytävään, missä sijaitsi vartiopäällikön toimisto. Hän koputti ovelle ja saatua luvan astua sisään vartija piti ovea auki ja viittasi Josea astumaan sisälle. Vartija oli riisunut päähineessä ja hän seisoi nyt jonkin askeleen vangista erillään.

”Herra vartiopäällikkö” hän aloitti. ”Tämä vanki on uppiniskainen. Ei toimita käskettyjä työtehtäviä kunnalla. Soittaa suutaan, ja kaiken lisäksi lupasi karata koko vankilasta.”

Jose yritti sanoa, ettei hän ole sellaisissa aikeissa, ja että hän ei ole syyllistynyt mihinkään noihin syytöksiin. Mutta vartiopäällikkö vaiensi hänet käden huitaisulla ilmaan.

”Miksi te pulikoitte säännöksiä vastaan. Te olette vanki, ja teidän pitää sopeutua olemaan vankilassa. Mitä siitä tulisi jos täällä kaikki tekisivät mieliensä mukaan mitä tahtovat ”

 ”Minulta menee hermot” Jose sanoi.

”Minulta tässä hermot menee”. vartiopäällikkö ärjäisi. ”Seitsemän vuorokautta vedelle ja leivälle. Viekää PS ykköseen”

Vartija nyökkäsi aivan kuin kiitokseksi tuosta käskystä.

”Siinä näette”. Vartija sanoi kun hän saatteli Josea kohti rangaistus selliä ”Minun kanssani ei leikitä”. Hän oli niin kiihdyksissä tuosta henkilökohtaisesta voitostaan, että arpi hänen ulahuulessaan hehkuin punaisena.

 

 

 

’Ruodi´ joksi rangaistus koppia paikallisen tavan mukaan yleisesti kutsuttiin oli kurja kivestä ja raudasta muotoiltu hämärä ja pieni kivinen huone ei enempää kuin matala koppi. Se sijaitsi vankilan maanalaisessa kerroksessa. Kapea kalteri ikkuna oli katon rajassa maanpinnan tasalla. Ikkuna ja varsinaisen sellitilan välissä olivat lattiasta kattoon ulottuvat kalterit. Sementistä valettu kaukalo jossa oli puinen pohja teki vuoteen virkaa. Jäte astia, kalteriovi ja sen takana vielä toinen ovi, siinä kaikki mitä kuului tuohan ahdistavaan asuntoon. Yöksi koppiin annettiin huopa joka aamuisin otettiin pois. Raamattu tuo jokaisen vankihuoneen peruskalustoon kuuluva kirja oli sielläkin pysyvänä lahjana vankeinhoitolaitokselta.

Rangaistus kopin etuisuuksiin ei kuulunut tupakka välineiden hallussapito.  Raamatun, mustan leivän ja kylmän veden lisäksi kaiken muun hallussapito rangaistus kopissa oli laitonta.

Jose yritti ensimmäisten päivien yksitoikkoisuudessa lukea raamattua, mutta siinä ei ollut mitään mitä hänelle ei jo lapsuudesta lähtien olisi pakolla opetettu. Silti raamattu osoittautui hyväksi pääalustaksi hänen maatessa sementtisellä vuoteella. Yöt olivat kylmät saastainen huopa oli riittämätön lämmön pidike kylmällä sementti vuoteella.

 Ensimmäisten päivien ahdistuksen hiukan helpotettua Jose oppi sijoittamaan askeleensa siten, että käännökset edestakaisessa liikkeessäni oven ja kalteriseinän välillä alkoivat käydä huomaamattoman luontevasti.

Kaikkein epäsosiaalisemmatkin ihmisyksilöt ovat joskin määrin sosiaalisia. Eristäminen tehoaa yhtä lailla ihmisiin kuin koiriinkin.  Jo muutaman eristyspäivän jälkeen Jose alkoi tuntea rohkeutensa pettävän ja hänen mielialansa alkoi laskea. Hän tunsi syvää yksinäisyyttä. Hän yritti ajatella kuluneen elämänsä vaiheita, mutta hän ei löytänyt niistä ajankulua ja ajatukset alkoivat harhailla. Hän alkoi menettää yhä enemmän toden ja kuvitellun välistä eroa. Hän vaipui ajoittain epätoivoon ja hän menetti ajan tajun ja alkoi laskea askeleitaan kopin sementti lattialla. Hän jatkoi loputonta edestakaista kävelyään, kuin kiirehtiäkseen pakoon jotakin jota hän ei kyennyt näkemään. Hänelle syntyi pakonomainen puhumisen tarve ja hän olisi ollut valmis tunnustamaan omakseen minkälaisen rikoksen hyvänsä päästäkseen vain vaihtamaan jokin sanan. Mutta hänellä ei ollut mitään selvittämättömiä rikoksia tunnollaan, eikä hän ollut poliisiputkassa mistä hänet oli voitu noutaa kuultavaksi. Hän oli vankilan sisäisen rangaistus toimenpiteiden kohteena ja hänet oli haudattu vankilan alakerokseen elävältä.

Eräänä päivänä, leivän ja juomaveden jaon yhteydessä vahvarakenteinen vartija, jonka vartio ja valtapiiriin eristyssellit kuuluivat, jäi hetkeksi katselemaan eristyskopissa seisovaa laihaa vankia.

  ”Sitä ollaan kovanaamaan” vartija sanoi. ” Täälläkin joku joskus jermuillee, mutta minä survon sellaisilta hermokeskukset sekaisin. Täällä otetaan luulot kerta kaikkiaan mieheltä pois. Olkoon se sitten vaikka tamman tekemä. Se kannattaa muistaa.”

Jose kuuli äänen kuiskaavan päänsä sisällä: se tulee, ääni kuiskasi -hyyppää sementinkaukalolle ja loikkaa sieltä sen niskaan. Se on isonkokoinen ja hidas. Iske peukalo sen silmään ennen kuin se ehtii tehdä mitään. Vartija huomasi piinatun ihmisen päättäväisyyden ja silloin hän aavisti ettei tässä paikkaa hänen pelottelulleen.

”Työtä mekin täällä vaan teemme”, hän sanoi ja sulki oven.

Tuo haudan hämärä, yön ja päivän hiljaisuus, ahdistuneisuus, kaikki tuo lujittivat Josen mielessä sellaista tunneta, että oli haudattu elävältä. Vaikka hän jälkeenpäin vieraili useita kertoja rangaistus kopissa tuo ensimmäinen kerta jäi pysyvästi hänen mieleensä, eikä hän koskaan odottanut yhtä kiihkeästi ylösnousemista ja vapautumista vankilaan, kuin noina ensimmäisinä seitsemäntenä päivänä, jotka hän vietin tuossa hämärässä petoni haudassa. 

Viimein koitti sen päivän aamu kun hänet kaivettiin ulos tuosta yksinäisestä ja koleasta haudasta ja häntä lähdettiin viemään asuin kerroksille.  Hän sai nyt asuttavakseni saman asunnon kusikäytävältä eikä mikään siinä ympäristössä ollut sillä väliin muuttunut.

 

Vankilan pihan perällä sijaitsi vankilan suljetuin rakennus siipi, jota kutsuttiin vankilan yleisessä käyttökielessä säädetyiksi. Se oli synkkä ja alkuloinen osasto missä valitsi hiljainen ahdistus. Tässä vankilan asuin-osastossa asuivat eristetyt ja vasta tulleet, siellä opetettiin uusia ja muistutettiin vanhoille talon asukkaille unohtumaan päässeittä vankilan ohjesääntöjä. Nämä säännöt joita tässä osastossa päntättiin vankien hiuksettomiin päihin, opastivat talon asukkaita, kuten termi kuului - sovittamaan harmittomana tuomionsa ja esiintymään arvokkaana vankilassa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Metallilaatta jossa oli Josen vankinumero ja sijoitus osaston numero ripustettiin oveen, missä oli jo ennestään toinen samanlainen laatta.

Jose odotti kun vartija käänsi oven auki, siiten hän astui kantamuksineen sisälle huoneeseen. Sisällä selissä istui pienen harmaaksi maalatun pöydän vierellä sellin toinen asukki. Mies oli lukemassa kirjaa ja se oli auki hänen edessään pöydällä. Kuultuaan oven käyvän mies sävähti ja katsoi tihrua silmillään Josea, joka seisoi vartijan kiinni lyömän oven luona. Jose meni vuoteen luo ja istui alavuoteelle. Hän otti tupakka pussin taskustaan ja alkoi kiertää sätkää. Hän katsahti ympärilleen. Selli oli pieni, siinä oli metallirunkoinen kaksoisvuode.  Kalteroidun ikkunan kautta aukesi näköala ulos vankilan sisäpihalle. Ikkunan vierellä oli pieni harmaaksi maalattu puinen pöytä ja kaksi jakkaraa. Rautaisen kerros sängyn, pöydän ja siihen kuuluvien jakkaratuolien lisäksi sellin kalusteisiin kuuluin pieni kaappi alumiinisen peseytymiä vadin yläpuolella. Oven vierellä seinässä sijaitsi luukku josta sai vetämällä ulos peltisen paljun tarpeita varten. Suoraan palju luukku yläpuolella oli liikuteltava metallinen tanko, tanko johti läpi kiviseinän käytävän puolelle. 

Vanki joka asusti tuota huonetta oli jo keski-ikää lähentelevä rokonarpinen mies Suomen takamailta. Hän oli pukeutunut vankilan sarkapukuun ja hänen päässään oli saamasta materiaalista kömpelösti valmistettu jäykkä päähine jossa korvasuojat roikkuivat kummankin puolta päätä. Hän tervehti epämääräisellä murahduksella Josea ja nyökkäsi kohti ylävuodetta. Sitten hän istui tuolilla pöydän ääressä jatkoi keskeytynyttä lukemistaan. Jose vilkaisi siihen suuntaan ja näki, että kirja jota mies luki oli kulunut raamattu.

 Saatuaan ylävuoteen sijattua valmiiksi Josea istui pöydän toiselle puolelle. Mies nosti katseensa raamatusta ja kysäisi kuin hämillään: "Paljonko sinulla on?"

"Vajaa kaksi. Vaikka minusta nyt tuntuu, että sitä olisi edessä sata pitkää vuotta."

Mies ei vastannut ensin mitään, vasta useiden minuuttien perästä hän sanoi verkaan. "Kyllä se menee. Siihen tottuu".

Päivät kuluivat, harmaat värittömät päivät. Hienoinen lumikerros satoi alas pihalle ja joka aamu kello kuuden herätyksen jälkeen vangit komennettiin ulos suorittamaan kurinalaisia voimistelu harjoituksia. Aamuhämärällä vankilan pihalla harmaat jonot taivuttelivat vartaloitaan eteen taakse. Huitoivat käsillään vuoroin eteen ja sivulle, sadat jalat juoksivat paikoillaan ja polkivat maan allaan hetkessä mustaksi.

 Ensimmäisen viikon yksitoikkoisuutta rikkovat toistuvat osaston käytävällä vankilan virkailijoiden pitämät oppitunnit puhuttelut.  Kun Jose palasi takaisin selliin noilta oppitunneilta hän oli oppitunnit tuntemaan vankilan ohjesäännön ja hän tunsi joka päivä oppivansa olemaan enenemän vanki.

Vankilan pappi oli lyhytkasvuinen pyylevä, kaljupäinen mies vihreässä univormussa. Hän edusti hengellistä ja maalista valtaa laitoksessa, mutta ei enää sen ulkopuolella. Tämän maalisen vallan tehosteena hänen kantoi taskussaan tuota maalisen vallan välikappaletta; todellisen vallan pitkää kättä. Hän vannotti joka ikistä pahantekijää osallistumaan pyhäpäivisin kirkonmenoihin.  Hän uhkasi rangaistuksella kaikkia niitä jotka uhmasivat tätä käskyä.

Vankilan vartiopäällikkö muistutti ulkomuodoltaan Kiinan tasavallan puhemies Mao Tse Tunkg:ia ja oli vankilan sisäisen täytäntöönpanovallan korkein edustaja, samalla pelätyin mies koko vankilassa.  Hänen vihreä avaimen kuvilla koristettu univormu takki oli aina tiukasti ylös asti napitettu ja hänen nahka saappaansa varret olivat huolella kiiloitettut. Eräänä päivänä kun hän katsoi, että osastolla oli riittävä määrä uusia vankeja, hän komensi nämä riviin käytävälle ja alkoi pitää näille oppituntia. Hän keinui kantapäillään odotellessaan rivien asettumista viiva suoraksi hänen eteensä.

"Teidät on passitettu tänne sovittamaan rikosenne." Hän aloitti. " Ei kärsimään rangaistusta, kuten olen usean kuulut sovitusaikaansa täällä kutsuvan. Siis toimikaamme siten, ettei teidän tarvitse kärsiä rangaistustanne.  Vaan sovittaa se, niin kuin se virallisesti kuuluu. Sitä varten me olemme täällä, että panemme sen täytäntöön. Millä tavoin, se riippuu teistä itsestänne.(Paradoksaalista miten usein ulkonaisesti lempeiden kasvojen taakse kätkeytyy raakalainen) Teille on jaettu selleihin vankisäännöt ja raamattu, tutkikaan näitä kirjoja, niin kaikki kohdaltanne sujuu hyvin. Jos täällä joku alkaa jermuilla minä voin vakuuttaa, että meillä on keinomme sellaisen taltuttamiseen. Teillä ei ole tässä talossa mitään kansalais- oikeuksia. Ne on teiltä otettu pois tuomionne yhteydessä. Teillä ei ole oikeutta pitää halussanne taikka ostaa vankilan kanttiinissa omalla rahalla muuta kuin kirjoitus ja sanineteeti tarvikkeita, muihin ostoihin, jotka ovat kerran kuukaudessa, teillä on oikeus vain työtuloilla, jotka ovat kolmekymmentä penniä päivältä. Teillä ei ole oikeus käydä kauppaa muiden vankien kanssa. Teillä ei ole oikeutta kieltäytyä työstä. Teillä ei ole oikeutta soittaa suuttanne vartiohenkilökaunalle, taikka muutenkaan käyttäytyä epäarvokkaasti. Teidän tulee siivota sellinne päivittäin, kiillottaa lattiat sitä varten annetulla ja siihen tarkoitukseen sopivilla Jynssäillä. Pitäkää ne aina jalkojenne alla kun liikutte sisätiloissa. Teidän tulee pitää asunne siistinä ja napitettuna. Te ette saa pitää halussanne mitään luvatonta. Jos sellaisia esineitä löytyy tarkastuksien yhteydessä, siitä seuraa rangaistus. Teidän tulee osoittaa vankilan johtokunnalle nuhteettomalla ja ahkeralla käytöksellä, että te voitte, kun se aika tulee, viettää vapauduttuanne vastedes nuhteetonta elämää.  Niin kuin tuolla vapaudessa ihmiset joutuvat kilvoittelemaan päästäkseen johonkin päämäärään, niin on meillä täällä vankilassakin luotu luokka järjestelmä minkä turvin ahkera ja tunnollinen vanki voi saada lisä oikeuksia. Ensimmäisen kuukauden aikana, jonka te sovitatte nuhteettomasti, te saatte kolme pistettä siitä, että teidän siisteydessänne ei ole ollut moittimista, kun te olette ahkerasti työskennelleet kuukauden ajan teillä on kolme pistettä lisää. Mutta jos te saatte merkinnän laiskuudesta, te menetätte nuo kolme pistettä ja joudutte rangaistus toimien kohteeksi, joka tarkoitta, että joudutte eristys selliin seitsemäksi päiväksi vedelle ja leivälle. Samoin käy jos te soitatte suuttanne vartioille, menetätte kolme pistettä ja tulette niin ikään rangaistuksi. Mutta ne jotka haluavat ja kykenevät säilyttämää kaikki kuukauden pisteensä korotetaan ensimmäiseen vankiluokkaa, ja siitä sitten toiseen ja kolmanteen, te tulette näkemään vankeja joilla on tällaisen vankiluokan merkkejä puserojensa hihassa, siitä on sitten tapauskohtaisesti mahdollista Ylettä luottovangiksi Erinäisiä pikku etuoikeudeksi kuten isoimmat ostot, luottamustehtävät, sisältyvät luokkiin ansioituneiden vankien oikeuksiin. Niille teistä jotka ovat alle kahdeksantoista vuotiaista on edessä vielä vankilaoikeus, siellä teidän lopullinen olinpaikka määrätään, sekä siellä harkitaan tulisiko jokin teistä saada koulutuksen ja kasvatuksen vaatimat kaksi vuotta lisäaikaa.   Te tulette viipymään täällä kuka lyhemmän ajan kuka pitemmän ajan, mutta kaikille teille minä haluaisin sanoa tämän, kun tänne tulee ajoissa, pääsee täältä myös ajoissa pois.  Tämä oppitunti loppuu tähän, mutta pitäkää nämä ohjeet mielessänne." Tämän sanottuaan hän antoi merkin vartioille jotka alkoivat kammioida vankeja takaisin selleihin.

Eräänä päivänä maalaismies makaisi alavuotelaan lukien tuota iänikuista raamattuaan. Jose näki hänen hymyilevä ja kysyin mikä häntä huvitti « Tämä kirja. Tässä on kaikenlaista; pyhää sanaa ja pornografiaa."

"Miten niin pornografiaa".

"Kuunteles tätä".  hän alkoi lukea ääneen: " Israelin siskoja tulivat tapamaan Egyptin miehet, komeat, miehet hevosen selässä ajajat, joilla oli jäsen kuin aasilla ja vuoto kuin oriilla."

Jose epäilin hänen pilailevan ja halusi itse tarkistaa lukemalla tuon kohdan raamatusta. Niin siinä oli ja hänen oli uskottava se, samalla se todisti kuinka vähän hän tunsi tuon kirjan kirjoituksia.  Vielä tietämättömänä siitä, että ennen tuomionsa loppua hän olisi ehtinyt tutkia ja katsella raamatun sisältöä enemmän kuin kyliksi niiden yksinäisten eristyskuukausieni aikana, jolloin hänelle ei muuta lukemista suotu.

Ilmat kylmenivät ja vanki huone viileni niin, että selli osaston asukkaiden oli pidettävä tuota kankeaa sarkapukua kaiken aikaa yllä. Se teki pienestä huoneesta vielä ahtaamman ja siihen oli vaikea sopeutua. Vain ruokailuaikoina jolloin höyryävä luusoppa jaettiin he riisuivat paksun sarka puseron yltään ja lämpimän luusopan turvin kykenivät oleskelemaan osan päivää villapaitasillaan. Jose pani ajan oloon merkille, että maalaismies joka jakoi pienen vankihuoneen hänen kanssaan vaikutti varsin paljon lukeneelta. Ei kuitenkaan siinä merkityksessä mihin lukeneisuus yleisesti yhdistetään; oppineisuuteen ja sitä tietä oppiarvoihin. Hän oli vain yksikertainen tallirenki, joka sananmukaisesti hän oli elämänsä aikana vaan lukenut paljon ja ne mitä hän oli lukenut olivat kirjoja. Eikä hänen elämässään ollut tarjolla tilaisuuksia purkaa noita tietoja mihinkään. Hän tunsi kaikki klassikot ja muisti niistä pikkutarkkaan kokonaisia kappaleita.

 Eräänä päivänä heti syönnin jälkeen Jose kysyi mistä rikoksesta tämä oli joutunut istumaan. Maalaismies oli vaiti. Hän alkoi kiiloitta hermostuneesti. alumiinista pesuvatia Jose toisti kysymyksen ja lopulta mies tuhahti vaivautuneesti.

"Murtoja. Huviloihin"

." Eikö niissä ollut lukkoja"? Jose esitti tarpeettoman ja typerän kysymyksen.

"Mitä sellaiset lukot pitää", mies vastasi ja jatkoi kiillotus puuhiaan.

Joka päivä, puolen päivän jälkeen käveli vankilan pihalla sarkapukuisia miehiä ympyrää. Väliin heitä oli vähemmän väliin enemmän. Jose pani merkille punaharmaat laahustavat hahmot ja piti lukua heistä. Hän havaitsi että useammat esiintyivät vain kahden kolmen päivän ajan, eikä heitä sen jälkeen enää näkynyt.  He kiersivät Vartijan silmälläpidon alla aina puolenpäivän ruokailun jälkeen tuota kehää. "Eristettyjä". Maalaismies sanoi. "Ovat kalpeita ja huonosti ruokitun näköisiä".

"Miten voi vielä enemmin eristää mitä meidät on eristetty",

"Kuka tietää. Alhaalla on Ruodi ja karhunkoppi. Sieltä kai ne ovat".

Elämä pienessä vankisellissä jatkui. Illat taittuivat yöksi ja pimeydeksi ja aamut tulivat itsestään. Kuukauden lopulla koitti päivä jolloin maalaismies kutsuttiin johtokunnan puhutteluun. Siellä hänelle esitettiin joitakin kysymyksiä jotka koskivat hänen työhistoriaansa siviilissä. Palattuaan takaisin selliin hän oli silmin nähden helpottunut. Hänet oli hyväksytty navetta porukkaan. Samalla se merkitsi, että hän pääsi muuttamaan kerroksille, siihen vankilan siipeen jossa työssäkäyvät asuivat.  Maalaismies oli hyvillään hänelle luvatusta siirrosta. Hän kertoi Joselle tietävänsä, että navetta ryhmällä olisi suhteellisen vapaat oltavat ja niihin tehtäviin kelpuutettiin yleensä varttuneemmat maalaistöihin tottuneet miehet, joiden tuomio ei ollut kovin pitkä." Minulle sellainen homma sopii ", hän sanoi ja alkoi keräillä vähäisiä tavaroitaan.

 

Vartija kävi noutamassa Josen selistä ja johdatti tämän hallintokäytävällä missä käski tämän seisoa ja odottaa vuoroaan ruskea lakatun oven vierellä. Kaksi päivää oli kuluttua siitä kuin maalaismies oli muuttanut pois, nyt oli tullut hänen vuoro kuulla lopullinen työ ja asuin paikkansa vankilassa. Avain ratisi ja käytävälle päästettiin pienenkokoinen vanki.

"Menossa johtajaan".? Vanki kysyi.

Jose nyökkäsi.

"Minulla on papille asiaa, « vanki jatkoi: « Pitäisi saada puolto kirjoituksiin. Mutta en minä siellä rukoilemaan sen eteen ala", tuon sanottuaan hän vaikeni ja asettui vaiteliaana papin oven taakse odottelemaan puheille pääsyä.

  Summeri johtokunnan oven päällä pirahti, Jose astu sisälle huoneeseen ja jäi oven suuhun seisomaan..

 Huoneessa istui vihreäpukuisia miehiä pöydän ympärillä. Kalpea huuline ja kuiva vankilan johtaja katsahti nuorukaiseen. Päätöksen teko kesti vain hetken «Vankka nuori mies," hän sanoi. " Suoryhmään."  Sitten hän viitasi vankia poistumaan.

Saman päivän aikana Jose siirtyi vankilan vasatakaiselle puolelle. Maanpäältä lukien ensimmäiseen kerokseen, jotka kutsuttiin yleisesti 'kusikäytäväksi' tuon käytävän kautta tyhjennettiin aamuisin sen siiven asuin kerroksien käymälä astiat. Pistävä virtsan ja ulosteiden haju leijui käytävällä ja läheisissä selleissä.

 Kusikäytävää hallitsi nuori korskea pamppu, kerovartija. Pamppu kulki saapashousuissa, hänellä oli mahtipontinen kaikessa kun odottamattoman ylennyksen saanut rivimies ja hänellä oli tapa pitää peukaloitaan puseronsa rintataskujen läpän alla. Hänen aina hyvin kiillotetut saappaansa ja pussihousunsa antoivat hänelle todella mahtipontisen ulkonäön. Heti ensitöikseen hän ilmoitti kaikille tulokkaille että seinälle käännetyn vuoteen saa laskea alas vain iltatarkastuksen jälkeen, oli sitten kysymyksessä pyhäpäivä, taikka työpäivä.

 

 

 

 Kello oli puoli seitsemän aamulla. keinotekoisen valopiirin takana oli  pimeää jota korkeat rakennukset ja vankilan  muuri synkkä varjo vielä  syvensi. Valaistujen selli ikkunoiden säännölliset rivistöt kumottivat viivasuorina valosarjoina valopiirin takaisessa pimeydessä ja korkealla katitonrajan takaisessa tyhjössä tilassa aukeni tähdetön aamutaivas.  Pihalla marssi löysissä avo jonoissa aamu äreitä, edellisen työpäivän kangistamia vankeja. Piha-alueelle kokoontui ja muodostui ryhmiä joihin talon vanhat asukkaat luontevasti löysivät paikkansa. Ryhmien läheisyydessä seisoskelivat ulkovartijat. Pukeutuneena pitkiin vihreisiin manttelin mallisiin päälys-takeihin ja turkis päähineisiin tämä seurasivat ryhmien muodostumista piha aukealle.

 Jose sai käskyn liittyä erääseen ryhmää missä kaikki vangit näyttivät olevan lähes saman ikäisiä. Luvun ottojen jälkeen portit avattiin ja eri ryhmistä koottu viiruinen komppania lähti suljetussa jonossa marssimaa ulos vankilan portista. Karkeat saappaat kumisivat alas mäkeä, yli tien ja pitkin aidan viertä kohti vankilan karjasuojia ja latoja. Siellä joukot hajaantuivat eri suuntiin. Osa ryhmästä suunnisti laajalle suo alueelle, toiset ryhmät jäivät rakennusten läheisyyteen

Joukko pysähtyi suuren ladon eteen ja siihen tuli hetken kuluttu vihreäpukuinen tilanhoitaja. Suuret puusta rakennettu heinien paalauskoneet kiskottiin nyt näkyviin ja ryhmä jaettiin kummallekin koneelle.  Työhön ryhdyttiin ripeästi, työ oli tervetullutta vaihtelua. Silloin kun liian innokkaat kädet tukkivat heinillä paalauskoneen nielun ja työn oli vaarassa syntyä tauko vartija huudahti kärsimättömän heidän takanaan: " Ei taukoja paikalla. Paaki ylös. Paaki alas."!

Varttia joka tätä työpistettä vahti oli pitkä kärsiväilmeinen mies hyvän verran alle käskijän. Hän ei pyrkinyt lähestymään vankeja millään muulla tavalla kuin vartioimalla. Siltä hänessä oli huomioiduksi tulemisien tarve, hän halusi selvästi olla muutakin kuin vain vartijana joka käskee asemansa puolesta tekemää sitä ja tätä. Hän halusi olla joukkion johtaja ja saada kunnioitusta noilta joita hänet oli pantu vartioimaan. Hän oli mieleltään ja olemukseltaan urheiluhenkinen, koska vangit näyttivät lähes kaikki olevan nuoria ja hyväkuntoisia, hän tahtoi esittää jotakin, joka olisi saanut vangit huomamaan hänet muunnakin kuin yhtenä noista vihatuista pampuista.

Sillä aikaan kun hän pohti keinoa millä saisi henkisen otteen näistä pahantekijöistä hän jatkoi kehotus ja kannustus huutojaan heinäpaalauskoneen ääressä hääriville vangeille, hän teki sen  samalla lailla kuin penkkiurheilija kannustaa suosikki urheilijaansa kilpailussa.  "Paaki ylös. Paaki alas. Pitäkää vauhtia siinä työssä poijaat!"

Keskipäivä ruoka syötiin ahtaassa parakissa ja sen puolentunnin aikana monieleiset aiheet risteilivät vankien puheissa.

" Tohtisivatko nuo ampua ihmistä heti silloin kun metsähallituksen vedot kutsuu? " Kysyi  Repeksi kutsuttu vanki, joka sanoi viettäneensä kairoilla kolme viikkoa.

"Ja tokkopa enää puolensadan metrin päästä osuisivatkaan. "

Varttia oli selvästi hyvillään tästä puheenaiheesta ja sanoi painokkaalla äänellä «Neljäntoista senttiin piipulla minä ammun," hän veti käsineen kädestään ja näytti kämmentään,

 " kuudenkymmenen metrin etäisyydeltä, kaikki tämän kokoiselle alueelle."

Eräänä päivänä varttia tuli Josen lähelle ja veti suuren taskukellon taskustaan, " Tiedätkö kenellä pitää aina olla komeat vitjat, ja kultaiset tällaiset," hän kysyi.

Jose nuoren ihmisen neuvottomuudella ei kyennyt antama muuta vastausta kuin " En tiedä,"

 " Kyllä sinä tiedät. No, tummilla tietysti, olisihan sinun nyt se pitänyt tietää, häh," tämän sanottuaan vartija pani kellon takaisin taskuunsa ja kääntyi pois.

 

–        – –