Luin aikakauslehdestä 1998 Helsingissä kahden poliisin ampuneen, tanskalaisen vankikarkuri Kristessenin haastattelua. Tuossa haastattelussa hän kertoi ajastaan Suomen vankilassa ja siitä että vaikka hänellä olisi Suomen rangaistusten täytäntöönpano lain mukaan mahdollisuus vapautua elinkautisesta vankeus tuomiostaan kahdentoista vuoden jälkeen, ei Kristessen ollut halukas jämään Suomeen sovittamaan hänelle luettua elinkautista vankeus rangaistustaan ja käyttämään tuota mahdollisuutta. – Se aika, Kristessen kertoi. – jonka vietin suomalaisessa vankilassa, osoitti ettei Suomi ole yksinomaan maantieteellisesti lähellä Venäjää, vaan siellä on vakavasti näkyvillä hallinnollinen venäläinen kulttuuri ja menetelmät.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suomen poliittista, sekä kulttuurisista asemaa Idän ja Lännen välillä on pohdittu ja arvuuteltu sodan jälkeisistä vuosista asti lähes kaikissa kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä.

Kansalliselta kulttuuriltaan Suomi on itse aina katsonut kuuluvansa läntisen maiden ja hallintotapojen piiriin, tosin ne jotka ovat viettäneen pitkiä aikoja läntisissä maissa myöntävät, että on havaittavissa selvä ero siinä kansallisessa ja nimenomaan valtion hallinnollisessa ilmapiirissä joka Suomessa on vallinnut.

Vankila olot ovat aina olleet se mittari, joka on lahjomattomasti paljastanut yhteiskuntien demokraattiset puutteet, sekä sen henkisen ilmapiirin mikä yhteiskunnassa kulloinkin valitsee.

Se tosiasia, että nuoria rikoksen tekijöitä kidutettiin suomalaisissa valtion ylläpitämissä rangaistuslaitoksissa kuudenkymmenen luvun loppuvuosiin asti perustuu eri puolilla maailmaa tehtyihin tutkimuksiin joissa tutkittiin eristyksen ja siihen liittyvien ajatuksenmurtamismenetelmien vaikutuksista ihmiseen. Joukko amerikkalaisia asiantuntijoita professori E Lawrence. Tohtori Harold G. Sekä eräät muut ovat havainneet, että yksilöt, jotka viettivät vaikkapa vain muutaman päivän yksityis- sellissä, voivat kärsiä eriskummallisista kokemuksista: halunnasaatioista, vaikuttimien vääristymistä, masennuksesta, älyllisen suorituskyvyn muutoksista, sosiaalisen ihmissuhteiden vääristymisestä ja jakomielitaudin oireista. Pelkkä eristäminenkin ilman fyysistä pahoinpitelyä on äärimäisen ankara rangaistus, ja sen voidaan odottaa aiheuttavan dramaattisia muutoksia ihmisessä.

Poliittisen vangin ja rikos vangin välillä on ajateltu olevan selvä ero. Tosiasiassa sitä on vaikea erottaa silloin, kun nuori rikoksentelkiä tuomitaan kuudensadan markan auton luvattomasta käytöstä, yhdestä vuodesta kahteen vuoteen pidettäväksi kuritushuoneessa, taikka kioskin lasin rikkomisesta kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen, ja kun osalta kansalaisista riistetään kansalaisoikeudet viideksi vuodeksi kerrallaan ja heistä puhuttaessa käytetään valtion viranomaisten keskuudessa sellaisia määrityksiä, kuten; epäsosiaalinen, hyödytön ja tuottamaton kansalainen joka ei palvele talouselämää.

 Ja kun kaikki tämä tapahtuu rauhan aikana jolloin kaikkialla maailmassa pyritään uudenlaisin kriminaali poliittisin keinoin järjellisiin menetelmiin ja lopputuloksiin, niin silloin on alettava katsella maan historialliseen menneisyyteen ja onko rikoslaki, tuomioistuimet, ja vankeinhoitolaitos vai kaksinaamaisen politiikan välikappaleita.

Siitä miten vankeja kohdeltiin vielä 1960 luvun puolivälin jälkeisenä aikana suomalaisissa rangaistus laitoksissa. Olivatko menetelmät sekä ilmapiiri siellä vertaavissa etelä afrikkalaisiin taikka venäläisiin vankiloihin, siitä jokainen tämän kirjan lukenut voi tehdä omat johtopäätöksensä. Kertomus perustuu tosiasioihin. Olen kuvauksissa käyttänyt kirjalian vapautta lyhentää ja jäsentää eräitä kuvattavia ajanjaksoja.

Telkiä

 

Raudanlujat ruostuneet miehet kuristavat minua alati, rautaiset miehet, kivettynein aivoin. Niinpä heidän laillaan unohdan kerran olleeni ihminen ja käyn yksi, päin heidän loputtomia legiooniaan.

 

 

 

Vapaudesta luopuminen on ihmisyydestään, ihmesoikeuksistaan, jopa velvollisuuksistaan luopumista.   Ken kaikista luopuu hänen menetystään ei voida enää millään korvata, ja milloin hänen tahdoltaan otetaan kaikki vapaus, otetaan myös hänen teoiltaan kaikki siveellinen arvo.

Lyhyesti: sellainen sopimus on mitätön ja ristiriitainen, missä yhdelle puolelle tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle rajaton kuuliaisuus.

JeannnnJacqueRousseau.

 

 

Tämän jutun osittainenkin lainaaminen on kielletty.

 

  Harmaan koleassa syksyisessä päivässä oli alakuloa, mutta  vielä syvempi oli alakulo  noiden kolmen nuorukaisen mielissä, jotka peräjälkeen pudottautuivat poliisiauton takaoven kautta sateen kastamalle kivitykselle. Heidän edessään nousi keltaiseksi maalattu rautainen portti, josta lähti vasemmalle ja oikealta korkeuteen ulottuva punatiilinen muuri.

Kuului rämisevää ääni ja pieni luukku keltaisessa rauta portissa aukaistiin, hetken tuossa aukossa viivähtävät ihmiskasvot ja sitten metallinen ovi aukesi ja kaiken tuon takaa vihreäpukuinen portin vartija astui näkyville. Yhtäkään sanaa sanomatta pienenkokoinen vartija otti haltuunsa kuljetuksen johtajan ojentamat paperit ja pikaisesti niihin katsahtaen viittasi kädellään koko joukkoa kulkemaan avatusta ovesta portin sisäpuolelle. Kun joukkio on yksi kerrallaan kulkenut avatun oven kautta muurien sisäpuolelle he kuulivat takanaan piinaavan selvänä sulkeutuvan portin rämähdyksen ja avaimen kirskunnan jykevässä lukossa. Portin vartija lähti kulkemaan paikalleen jääneen joukon ohitse ja asettui ryhmän kärkeen johdattaen joukkoa eteenpäin.

Poliisit seuraavat ääneti perässä jonon viimeisinä.

Ryhmä kulki kotvan pitkin kivettyä polkua. Ympärillä kohosivat punatiiliset rakennusten korkeat seinät. Oudon ja ahdistavan maailman ilmapiiri sulkeutuu kulkijoiden ympärille kuin mykkä uhka. Kiviseinien läheisyys vahvisti tietoisuutta näkyvän täytäntöönpano vallan ankaruudesta, sekä siitä, että rangaistuksen täytäntöön panoa ei mikään mahti maailmassa enää voisi keskeyttää. Tuo tietoisuus ja huoli tulevasta kohtalosta viipyivät raskaana noiden vankilan kivitietä astuvien kolmen nuorukaisen mielissä. He nousevat vartijan jäljessä kivisiä portaita rakennuksen pääty ovelle. Joka askelma noissa portaissa vei heitä lähemmäksi lopullisen tilinteon paikkaa. Kulku jatkuu rakennuksen päätyoven kautta pitkin kiiltäväksi jynssättyä kivilattiaa. Keskellä kiiltäväksi hangattua kivi lattiaa oli karkean pintaonnen kumimatto. Tulokkaat seurasivat edellä kulkevaa vihreäpukuista vartijaa ja vaistonvaraisesti he varoivat astumista pois tuolta kapealta matolta. kiiltävälle koskemattomalta näyttävälle lattiapinnalle. Täysin tiedottomasti he ovat omaksuneet yhden vankilan tärkeimmistä säänöistä: ”Pitkää lattiat kiiltävänä.”

 Sitten tuli käden viittauksella annettu mykkä määräys pysähtyä. He olivat nyt laitoksen hallinnollisessa siivessä ja seisoivat neuvottomina avarassa hyvin valaisussa käytävässä. Käytävän kumminkin puolin näkyy suljettuja toimisto huoneiden ovia.  Erään tällaisen oveen eteen vartija pysähtyi ja koputeltuaan työnsi oven auki, hän viittaa poliiseja seuramaan. Poliisit olivat riisuneet hatut päästään ja seisoivat taempana vaiteliaan hartaina.

– Passitukset Vartija sanoi.

Hetken päästä kuului kuin avainta kierrettiin käytävän sisäpuolisen päätyoven lukossa ja käytävälle ilmestyy toinen vihreäpukuinen kädessään avain nippu.  Tullut oli pitkä laihan varttia ja tämä kulki sisään samasta ovesta mistä portivartia oli mennyt. Vajaassa kahdessa minuutissa vartija tuli ulos ja viittasi nuorukaisia seuramaan itseään. Nyt käveltiin vartija johdattamana toiseen käytävään ja siitä kulman ympäri kivisiä kierreportaita alas käytävälle, missä himmeät sähkölamput paloivat kivisen käytävän katossa. Tämän käytävän lattia oli mustaa pikeä ja paksut puiset ovet sen seinustalla olivat vahvoilla rautavanteilla vahvistetut.

 

 

 

 Vihreäasuinen vartija aukaisi yhden noista ovista potkaisemalla oven alimman salvan auki paksuanturaisella kengällään, metallisalpojen kolahtelu kumahteli kalkittujen kiviseinien välisessä tilassa.  Salvat kääntyivät ja ovi aukesi korkeaan matkaselliin. Selissä oli hämärää, hengitys ilma oli ummehtunutta kuin sadan elinkautisvangin jäljiltä, huone haisi vanhalta tupakalta, ihmisvirtsalta pelolta ja hieltä. Metallisia kerrosvuoteita oli päällekkäin kattoon asti.  Paksussa vaaleaksi kalkitussa kiviseinässä katon rajassa kumotti pieni vahvoilla metalli tangoilla eristetty pesemätön ikkuna. Itse selli oli maan alla ja vain ikkuna maan tasalla. Katosta ohuen langan varassa roikkuva alaston sähkölamppu loi heikkoa hehkua tähän kolkkoon soppeen. Lattiatilaa selissä oli niukalti. Ahdistavampaa ympäristöä ei yksikään sisälle tähän huoneeseen astuvista voinut kuvitella.

Kaikki kolme istuutuivat alavuoteille liikkumattomaksi, odottelemaan mitä seuraavaksi tulemaan pitää, sillä vaikka he kaikki kolme olivat ensikertaa vankilassa, heistä jokainen enemmin aavisti kuin tiesi, ettei tämä huone ollut heidän lopullinen asuinpaikkamme. Kaikki nuo kolme nuorukaista olivat lähes saman ikäisiä, kukaan heistä tuskin kahtakymmentä elinvuotta vielä nähnyt. Kaksi noista kolmesta vangista oli vaalea hiuksissa ja pyöreäkasvoisia maalaispoikia ja heillä oli asuinaan kevyet puserot ja suorat siniset housut. Kolmas nuorukainen oli tummahiuksinen keskikokoinen jäntevä, mutta nälkiintyneen laiha, Hänellä oli silmiinpistävän paksu musta tukka ja se roikkui kiharan takkuisena hänen niskassaan peittäen mustuneen paidankauluksen näkyvistä. Hän oli pukeutunut sinisiin farmarihousuihin ja keltaiseen paitaan ja kaikki hänen vaateensa sekä linttaan astutut kenkänsä olivat nukkavierut ja kertoivat kantajansa kodittomuudesta. Yhdelläkään matkasellissä istujista ei ollut kelloa, mutta he tiesivät puolenpäivän jo menneen.

Kuuntelemaan herkistyneet korvat erottivat oven takka käytävältä askeleita jotka pysähtyivät oven taakse. Oven salpoja potkittiin avain kiertyi lukossa ja ovi lennähti rajusti täysin auki. Vihreä puku vilahti oviaukossa ja käsky kajahteli kiviseinistä: ”Alkakaapa tulla”!.

Nyt heitä vietiin taas kävelylle pitkin matalaa käytävää jonka katossa risteili lämmitys ja vesijohto putkia. Käytävä jota miehet astelivat kulki maan alla ja tuon maanalaisen käytävän ummehtunut kostea ilma haiskahti eltaantuneilta perunoilta. Kävely päättyi huoneeseen missä oli pitkä pöytä ja sen takana istui kaksi vihreäpukuista vankilan virkailijaa ja aivan äärimäisenä, tuon pitkän pöydän uloimmassa päässä piti kirjaa punaraitapukuinen kirjuri vanki. Huoneesta toinen puoli rajoittui tilaan joka muistutti armeijan rättivarastoa, mutta tämän varaston varusteet olivat kaikki merkitty punaisin ja sinisin raidoin.  Varuste varastossa hääri kaksi punaraitaista vankia. Silmälasipäinen virkailija katsahti nuorukaisiin.” Riisukaa. Ja sitten tänne”.

Nimi?” hän osoitti kysymyksen tummatukkaiselle nuorukaiselle.

”Novorisky”

”Ristimänimi?”

”Jose”.

”Oletelko te Puolalainen”?

”En ole käynytkään”.

Vankiapulainen heitti lattialle karkeankankaisen säkin.  ”Siviilikamppeet tuohon.” Virkailija katsahti paperiin, sitten hän alkoi kysellä. Koko kyselyn ajan hän katsoi tarkan keskittyneesti paperia.

”Paino”?

”74kg”

”Tarkistetaan. Nouse vaalle”.

”Pituus?”

”174”

”Tarkistetaan”

”Mihin rotuun kuulutte?”

«Ei kai tämä mikään eläin näyttely ole”.

”Vastatkaa nyt vain kysymyksiin

«Äiti pustaan mustalainen ja Isä Kalajoen intiaani”

”Älkää viisastelko. Siis mustalainen”.

”Miten vaan haluatte”.

” Onko sairauksia? Käytättekö lääkkeitä? Onko ampumahaavoja? Onko tatuointeja? Sitten hän katso edessään seisovaa poikaa yli silmälasien.” Tukka on pitkä. Päiväselli kakkoseen”.

Toinen virkailijoista ojensi Joselle pienen nuhraantuneen kirjasen jonka kannessa oli avain, ympyrän sisälle kuvattuna. Vankisäännöt lukivat kirjasen etukannessa. ”Tutkikaa tätä ja opetelkaa se ulkoa, niin ei tule vaikeuksia. Ja tässä, pankaa tämä oveen.” virkailija ojensi vielä mustan metallisen laatan johon oli merkitty 356/65 P2.

Kolmas vankilan vastaan otto virkailijoista ojensi yli pöydän kiiltäväpaperisen pussin jätetupakkaa ja kaksi rullaa sätkäpaperia.

”Tässä teille tulotupakat” virkailija sanoi. ” Kuittaus tuohon se vähennetään palkasta.”

Rättivaraston luukulla vaatevarastoa hoitava vanki latoi rivakoin liikkein vaatetavaraa yhteen kasaan:

 ” Vanginpuku kesä, Vanginpuku sarkaa talvi, alusvaatekerta pelti, pyyhe, huopa, lakanat, saappaat, tossu ja jynssäät.” vankiapulainen mutisi itsekseen latoessaan eri vaatekappaleita luukulle. Lopuksi rättivanki läimäytti kaksi kuluneen näköistä sarkakankaista lapusta keräämänsä tavaroiden päälle.  Jose ei voinut olla kysymättä ”Mitä näillä..”?

”Ne on Jynnssät. Kyllä ne sitten neuvoo”.

Jose alkoi pukea ylleen noita vaatekappaleita. Hän pukeutui karkeisiin alus vaatteisiin, joissa olivat siniset raidat valkoisella pohjalla. Kangas oli karkeaa ja vankien neulomaan. Kaikki vankilan tarvikkeet ja varusteet olivat toisen vangin toiselle tekemät.  Hän valitsi kahdesta vangin puvuista sarkapuvun, se näytti enemmin ryhdikkäältä ja oli vähemmän punainen kun kevyt haalistunut kesäpuku. Vasta paljon myöhemmin hän oppi tietämään, että ensikertalaiset lähes poikkeuksetta valikoivat sarkapuvun asukseen. Se oli kömpelö asu, kuin passari, se antoi kantajalleen jäykän ja alistetun olemuksen, ja jonkin ajan kuluttua sen kantaja havaitsi, että jäykkä ja epämukava asu hiersi kaikkialla siellä missä se joutui kosketuksiin ihon kanssa. Vanhemmat vangin saattoivat heti erottaa alokkaan tuosta puvusta ja he suhtautuivat noihin kuin vähämieliseen. (Tosiasiassa kaikki vankimielisairaalaan lähetetyt puettiin sarka-asuun. Siitä käytettiin vankien keskuudessa sanontaa: ”Sarkapuku ja ranta rata”)

 Pukeutumisen jälkeen piki lattialla oli vielä varusteita jäljellä enemmän kuin hän pystyi kerralla kantamaan. Hetken katseltuaan varastonhoitaja vanki kurkottautui luukusta.

 ”Levitä se huopa ja pane ne kamat siihen, solmit sitten ne huovan neljä kulmaa yhteen, niin saat hivakan”. Jose noudatti kokeneen vangin neuvoa ja hetken päästää hänellä oli tiukka ja tukeva taakka, jota saattoi kantaa selässä. Tällä tavalla askel askeleelta alkoi oppia vankilan käytäntöä ja tapoja.