Kun lopullinen lumi oli satanut maahan ja pysyvät pakkaset saapuneen kovettaen maankamaran kivikovaksi, työyksiköille jaettiin uudet työtehtävät. Laajalle suoaukiolle oli alettu rakentaa pientä rautatietä. Se oli vihoviimeinen työkomennus jota kaikki ulkovangit pyrkivät välttämään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Heinät olivat paalattu valmiiksi ja paalausryhmä siirrettiin lapiomaan sontaa. Laiha kärsivää maraton juoksijaa muistuttava vartija jäi yhtenä aamuna saapumatta ja hänen tilalleen tuli uusi vartija. Tämä oli tukevarakenteinen mies jonka kasvot olivat leikkikään vaaleanpunaiset. Hänellä oli litteät sieraimet ja hänen kasvojensa ilme oli pysyvästi umpimielinen ja töykeä.

”Sianlihan syöjä”, kuiskasi eräs vanki varkain toiselle katseltuaan hetken vartijaa.

¨ Punaniska'' sanoi toinen

Uusi vartija tunsi vihaan ja katkeruutta nuoria terverakenteisia vankeja kohtaa. Hän katseli näiden työtä ja kuuntelin näiden katkonaisia lauseita koettaen saada kaikesta näkemästään ja kuulemastaan aiheen siihen huomautus kirjaan jota hän säilytti pomppansa sisätaskussa. Hän vahti tarkasti jokaista erikseen ja pitsi silmällä koko ryhmää samanaikaisesti. Hän oli henkilökohtaisien ihmissuhde kokemuksiensa traumauttama ja oli vainoharhaisen mustasukkainen vaimostaan, joka työskenteli vankilan keittiössä.

 Oli kirkas talvinen pakkaspäivä. Suuri lantavuori höyrysi ja savusija kirkkaassa ilmassa. Se oli pahalta haisevaa huurua joka rajoitti näkyvyyttä ja tunkeutui sieraimiin ja salpasi hengitystä. Haju tarttui lähtemättömänä vankien vaateisiin ja kulkeutui iltaisin selliin kilpaillakseen siellä kusikäytävällä leijuvan kitkerän virtsa lemun kanssa.

Työryhmän vangit yrittivät päästä sellaiseen työasemaan missä tuo kaikkialle pöllähtelevä lantahöyry esiintyi ohuempana. Vartija vahti heidän yrityksiään väistellä höyrypilviä.

 Jose seisoi lantakasan harjalla, hän lapioi rivakoin liikkein hengitystään pidätellen höyryävää lantaa luottovangin paikalle ajamaan rekeen. Hetken perästä hän harppasi alas ja alkoi kiroilla. ”Ei siellä pirukaan katuvaa kerralla”, hän sanoi.

Pamppu lähestyi häntä.

”Eikö työ maista. Mitä?”

”Täytyy vetää henkeä”,

”Ylös kasalle ja työ käyntiin taikka tulee perkeleitä” vartija ärähti.

Jose lähti kiipeämään takaisin kasan harjalle.” Saatanan elinkautinen. Minä täältä joskus vapaudun, mutta sinä tänne jäät”, hän mutisi mennessään.

”Mitä sinä pullikoit. Karkuunko yrität? Yritäpä vaan niin sinusta jää veriset jäljen hangelle.” Vanha arpi vartijan ylähuulessa hehkuin punaisena. Hän otti pistoolin taskustaan, poisti varmistimen ja pani aseen takaisin taskuunsa.

 

 

Illan tullen vankilaan ja vangit oli asetettu riviin ruumiintarkastusta varten ennen selleihin lukitsemista. Heti tarkastuksen jälkeen vartija tarttui Josea puseron hihasta ja veti tämän ulos rivistä.” Jää tähän,” hän sanoi.  Kun muut olivat menneet hän alkoi saattaa Josea kohti vankilan hallinto siipeä. Sanaakaan sanomatta hän johdatti tämän siihen hallinto osaston käytävään, missä sijaitsi vartiopäällikön toimisto. Hän koputti ovelle ja saatua luvan astua sisään vartija piti ovea auki ja viittasi Josea astumaan sisälle. Vartija oli riisunut päähineessä ja hän seisoi nyt jonkin askeleen vangista erillään.

”Herra vartiopäällikkö” hän aloitti. ”Tämä vanki on uppiniskainen. Ei toimita käskettyjä työtehtäviä kunnalla. Soittaa suutaan, ja kaiken lisäksi lupasi karata koko vankilasta.”

Jose yritti sanoa, ettei hän ole sellaisissa aikeissa, ja että hän ei ole syyllistynyt mihinkään noihin syytöksiin. Mutta vartiopäällikkö vaiensi hänet käden huitaisulla ilmaan.

”Miksi te pulikoitte säännöksiä vastaan. Te olette vanki, ja teidän pitää sopeutua olemaan vankilassa. Mitä siitä tulisi jos täällä kaikki tekisivät mieliensä mukaan mitä tahtovat ”

 ”Minulta menee hermot” Jose sanoi.

”Minulta tässä hermot menee”. vartiopäällikkö ärjäisi. ”Seitsemän vuorokautta vedelle ja leivälle. Viekää PS ykköseen”

Vartija nyökkäsi aivan kuin kiitokseksi tuosta käskystä.

”Siinä näette”. Vartija sanoi kun hän saatteli Josea kohti rangaistus selliä ”Minun kanssani ei leikitä”. Hän oli niin kiihdyksissä tuosta henkilökohtaisesta voitostaan, että arpi hänen ulahuulessaan hehkuin punaisena.

 

 

 

’Ruodi´ joksi rangaistus koppia paikallisen tavan mukaan yleisesti kutsuttiin oli kurja kivestä ja raudasta muotoiltu hämärä ja pieni kivinen huone ei enempää kuin matala koppi. Se sijaitsi vankilan maanalaisessa kerroksessa. Kapea kalteri ikkuna oli katon rajassa maanpinnan tasalla. Ikkuna ja varsinaisen sellitilan välissä olivat lattiasta kattoon ulottuvat kalterit. Sementistä valettu kaukalo jossa oli puinen pohja teki vuoteen virkaa. Jäte astia, kalteriovi ja sen takana vielä toinen ovi, siinä kaikki mitä kuului tuohan ahdistavaan asuntoon. Yöksi koppiin annettiin huopa joka aamuisin otettiin pois. Raamattu tuo jokaisen vankihuoneen peruskalustoon kuuluva kirja oli sielläkin pysyvänä lahjana vankeinhoitolaitokselta.

Rangaistus kopin etuisuuksiin ei kuulunut tupakka välineiden hallussapito.  Raamatun, mustan leivän ja kylmän veden lisäksi kaiken muun hallussapito rangaistus kopissa oli laitonta.

Jose yritti ensimmäisten päivien yksitoikkoisuudessa lukea raamattua, mutta siinä ei ollut mitään mitä hänelle ei jo lapsuudesta lähtien olisi pakolla opetettu. Silti raamattu osoittautui hyväksi pääalustaksi hänen maatessa sementtisellä vuoteella. Yöt olivat kylmät saastainen huopa oli riittämätön lämmön pidike kylmällä sementti vuoteella.

 Ensimmäisten päivien ahdistuksen hiukan helpotettua Jose oppi sijoittamaan askeleensa siten, että käännökset edestakaisessa liikkeessäni oven ja kalteriseinän välillä alkoivat käydä huomaamattoman luontevasti.

Kaikkein epäsosiaalisemmatkin ihmisyksilöt ovat joskin määrin sosiaalisia. Eristäminen tehoaa yhtä lailla ihmisiin kuin koiriinkin.  Jo muutaman eristyspäivän jälkeen Jose alkoi tuntea rohkeutensa pettävän ja hänen mielialansa alkoi laskea. Hän tunsi syvää yksinäisyyttä. Hän yritti ajatella kuluneen elämänsä vaiheita, mutta hän ei löytänyt niistä ajankulua ja ajatukset alkoivat harhailla. Hän alkoi menettää yhä enemmän toden ja kuvitellun välistä eroa. Hän vaipui ajoittain epätoivoon ja hän menetti ajan tajun ja alkoi laskea askeleitaan kopin sementti lattialla. Hän jatkoi loputonta edestakaista kävelyään, kuin kiirehtiäkseen pakoon jotakin jota hän ei kyennyt näkemään. Hänelle syntyi pakonomainen puhumisen tarve ja hän olisi ollut valmis tunnustamaan omakseen minkälaisen rikoksen hyvänsä päästäkseen vain vaihtamaan jokin sanan. Mutta hänellä ei ollut mitään selvittämättömiä rikoksia tunnollaan, eikä hän ollut poliisiputkassa mistä hänet oli voitu noutaa kuultavaksi. Hän oli vankilan sisäisen rangaistus toimenpiteiden kohteena ja hänet oli haudattu vankilan alakerokseen elävältä.

Eräänä päivänä, leivän ja juomaveden jaon yhteydessä vahvarakenteinen vartija, jonka vartio ja valtapiiriin eristyssellit kuuluivat, jäi hetkeksi katselemaan eristyskopissa seisovaa laihaa vankia.

  ”Sitä ollaan kovanaamaan” vartija sanoi. ” Täälläkin joku joskus jermuillee, mutta minä survon sellaisilta hermokeskukset sekaisin. Täällä otetaan luulot kerta kaikkiaan mieheltä pois. Olkoon se sitten vaikka tamman tekemä. Se kannattaa muistaa.”

Jose kuuli äänen kuiskaavan päänsä sisällä: se tulee, ääni kuiskasi -hyyppää sementinkaukalolle ja loikkaa sieltä sen niskaan. Se on isonkokoinen ja hidas. Iske peukalo sen silmään ennen kuin se ehtii tehdä mitään. Vartija huomasi piinatun ihmisen päättäväisyyden ja silloin hän aavisti ettei tässä paikkaa hänen pelottelulleen.

”Työtä mekin täällä vaan teemme”, hän sanoi ja sulki oven.

Tuo haudan hämärä, yön ja päivän hiljaisuus, ahdistuneisuus, kaikki tuo lujittivat Josen mielessä sellaista tunneta, että oli haudattu elävältä. Vaikka hän jälkeenpäin vieraili useita kertoja rangaistus kopissa tuo ensimmäinen kerta jäi pysyvästi hänen mieleensä, eikä hän koskaan odottanut yhtä kiihkeästi ylösnousemista ja vapautumista vankilaan, kuin noina ensimmäisinä seitsemäntenä päivänä, jotka hän vietin tuossa hämärässä petoni haudassa. 

Viimein koitti sen päivän aamu kun hänet kaivettiin ulos tuosta yksinäisestä ja koleasta haudasta ja häntä lähdettiin viemään asuin kerroksille.  Hän sai nyt asuttavakseni saman asunnon kusikäytävältä eikä mikään siinä ympäristössä ollut sillä väliin muuttunut.