Kevät teki tuloaan ja luonto eli runsaan mahlan aikaa. Vankilan sisällä se näyttäytyi pitempänä valoisana aikana, jolloin selleissä pystyi vielä lukemaan valojen sammuttamisen jälkeenkin. Ne vangeista joilla on kirjoitukset lähiaikana alkoivat ahertaa yhä enemmän. Kirjoitukset eivät olleet mitkään ylioppilaskirjoitukset, ne ovat sitäkin tärkeämmät. Se oli tärkeä ajankohta ja tilaisuus jättävät anomus ehdollisen harkinnalliseen vapauteen pääsemiseksi.   Niillä joilla tällainen aika on lähellä jynssäävät sellejään, pyrkivät olemaan kohteliaita vartioille ja ovat täsmällisiä kaikessa. He käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja lopulta osoittavat olevansa parannuksen tehneitä uskovaisia. He tietävät, että papilla on suuri valta näissä asioissa. Heillä on vedot menossa.  He odottavat ja jännittävät sitä päivää jolloin heidät kutsuttaan vankilan johtokunnan eteen, missä he uskovat - taikka toivovat tuon johtokunnan puoltavan heitä ehdolliseen vapauteen. Mutta useat tulevat synkkänä tuosta ovesta, jonka takana johtokuntaa istuu. He menevät pää painuksissa selliinsä ja mutisevat pettyneinä ja uhmakkaina:” On pantava metsähallituksen vedot. Ei täältä muutoin pääse”.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäiset neljä kuukautta olivat Josélle vankilassa vaikeinta aikaa. Vei pitkään tottua outoon ahdistavaan ympäristöön. Alituisen sama ankean ja rajoitettu vankilaympäristö kaikuvine käytävineen, outoine hajuineen alkoi vasta neljän kuukauden jälkeen tuntua tutuilta, siviilimuistot etääntyvät ja näyttäytyvät enää unissa ja haaveissa. Silloin vangit alkavat sallitun rajoissa koristella koppiaan Seinille ilmestyy pikku tauluja ja pöydälle liina. Sitten koittaa kevät ja alku kesä.  Silloin kaipuu herää entistä vahvempana. Se on vangituille vaikeinta aikaa. Jo enne aamuherätystä vankilan hiljaiselle pihalle kalteri ikkunan takana loistaa aurinko. Sitten äkkiä kuuluu kirkas ja selvä ja sointuva käen kukunta. Se kuuluu keskusradion kautta, sellipunkan viereen ripustetuista kuulokkeista. Tuo aamun kirkas ja hiljainen hetki, jolloin käytävällä ei vielä kaiu askeleita, ei kuulu avain nippujen hälinää eikä lukkopesien ratinaa. On kuin tuohon yhteen hetkeen keskittyisi menetetyn elämän ja vapaudenkaipuun koko tuska. Sellaista aikaa on kevät ja alkukesä vankilassa.

 

Lumi oli sulanut suoaukealta, maa oli ruskeaa ja kuivaa ja se pölisi kymmenien jalkojen alla. Ojan penkat vihersivät ja ilmassa oli lintujen ääniä.  Kurityhmä ei enää työnnetty savivaunuja, nyt ryhmä asettui rinta rinnan pitkään riviin ja alkoi Tapsa tahtiin kuokilla hakkaamalla pienentää talvella suolle vedettyjä savimöykkyjä.

”Katkokaa kundit. Ajokoira tulee!”

Tilanhoitaja oli tulossa. Pitkine säärineen ja pussihousuineen hän muistuttu suuresti kaukaa katsoen  isoa ajokoiraa.  Hän kävi katselemassa työpisteitä. Joka kerta hän katseli vanki ryhmää ääneti jonkinlaisen peitetyn uteliaisuuden vallassa,  ikään kuin hakien uusia kasvoja  vanhojen joukosta.

Seuraavalla viikolla siirrettiin kuri ryhmä kaivamaan suurta piiriojaa joka sivusi suota  lähellä metsän reunaa. Vartijat jakoivat ryhmän pareihin ja mittasivat kullekin parille päiväurakan verran perattavaa ojaa. Heti aamulla lapiot alkoivat heilua ja turpeet lennähtelivät ylös ojan penkalle. Kaikki koittivat kilpaa päästä urakastaan eroon ennen päivän loppua saadakseen jonkin  aikaan lojua ruohikossa. ”Nakki naulassa”. Kuului ensimmäisen kaksikon hihkaisu kun he tavoittivat paalumerkin. Vartija joka oli taittanut itselleen kepin puusta tien varrelta,  käveli tarkastelemaan työn jälkeä. ”Selvä ”:. Hän sanoi ja napautti kepillä saappaansa vartta. Hän otti esille kortin ja kynän, merkitsi jotakin paperiin. Vangit olivat riisuneen paitansa ja paarmat ahdistelivat paljaita hikisiä selkiä.

Suuri sammakko hypähti lapiosta pohjaveteen.  Vallu asetti lapionsa sammakon alle ja paiskasi sen ylös penkalle. ”Kuka syö sen, saa kaksi pakua kahvia”. Lapiot yksi toisensa jälkeen lakkasivat heilumasta ja osa vangeista kiipesi penkalle. Kulkuri tarttui sammakkoon, katsoi eläintä silmiin.” Ei saatana. Ei tällaista kuvatusta kukaan syö”.” Moniko maksaa kaksi pakua, jos minä syön tämän”. sanoi Sepe, sinitakkinen nuorisovanki. Sieltä täältä kuului huutoja ” Seuraavista ostoista tulee”.

”Kuusi maksaa.” sanoi Kulkuri ”Se tekee yhteensä kaksitoista pakua. Anna mennä.”

Nuorisovanki alkoi tunkea potkivaa sammakkoa suuhunsa, mutta hän ei saanut kuin puolet sammakon ruumiista suuhunsa kun hän jo oksensi. Hän heitti sammakon ruohikkoon ja yökkäsi uudestaan.  Silloin syöksähti Severi toisten takkaa näkyville. Hän tarttui pakoon pyrkivään sammakkoa jaloista, puristi sen käteensä, avasi hampaattoman suunsa ja alkoi muitta mutkitta tunkea sitä avonaisesta suustaan sisälle. Vartijat olivat siirtyneet lähemmäksi ja tarkkailivat uteliaana tilannetta. Kesän tulo oli pehmentänyt heitä niin etteivät he heti komentaneet joukkoa jatkamaan keskeytynyttä työtä. He tiesivät ilman erityistä hoputteluakin, että urakat tulisivat iltaan mennessä tehtyä valmiiksi. Ensin näytti siltä kuin Severi olisi sovitellut pyristelevää sammakkoa suuhunsa. Sitten kaikkien ympärillä seisovien ihmeeksi hän alkoi raivokkaasti niellä ja pureksia. Kerran sammakko viimeisillä voimillaan kirposi hänen suustaan. Kaikki kävi hyvin nopeasti.  Jose katseli tätä näytelmää kunnes voimakaan inhon ja pahoin voinnin pakottamana käännyit pois kykenemättä katsomaan tuota raakaa ja kuvottavaa näytöstä. Ympäriltä kuului hihitystä, kiroilua ja huudahduksia. Kun hän taas kääntyi hän näki Severin seisomassa samalla paikalla ja tämän valkoisilla poskilla suu kummallakin puolen näkyivät sammakon takajalkojen jättämät likaiset jäljet. Kun Severi näki ilmeet ja kuuli huudot ympärillään hän tiesi ettei tässä lajissa ollut hänellä kilpailijaa. Hän oli tehnyt sen, hän oli syönyt elävän sammakon ja tuon teon tuomassa voiton huumassa hän alkoi kirkua: ”Saatana jos niitä kahvi pakuja ei ala kuulua, niin mora puukko heilahtaa”! Hän teki lyöntiä kuvaavan liikkeen halki ilman ja koko hänen albiinon vaalea kitso olemuksensa vääntäytyi kaarelle.

.Kaikki katselivat häntä tapauksen tuoman hämmentyneen inhon vallassa. Vartijat eivät puuttuneet tähän sammakon syönnin näytökseen näytökseen. He olivat seuranneet sitä samanlaisen kasvavan mielenkiinnon valassa kuin vangitkin. Mutta nyt he komensivat ryhmän takaisin ojan pohjalle. Tuo näytös todisti heille vain sen mitä he olivat aina vakuutelleet toinen toisilleen: Vangeilta voi odottaa mitä tahansa.

”Rankka Raklo”, sanoin Vallu kun ryhmä oli asettunut ojan pohjalle. ”Söi elävältä sammakon. Hui. Kyllä on rankka Raklo. Kuoleekohan se siihen”?