Uusien järjestelyjen ansiosta Jose ei palanut enää aikaisempaan työryhmäänsä. Hänet määrättiin ryhmä 21:een joka oli alistettu kolmen aseistetun vartijan komentoon ja valvontaan. Se oli pahojen poikien kuri ryhmä. Se koostui uppiniskaisista vangeista, eristyskopissa istuneista ja siinä oli tusinan verran erivärisiä ja kokoisia nuoria lainrikkojia, veijareita, kulkureita, tappajia ja murtovarkaita. Yhtenäistä heille kaikille oli se, että heidän tahtoaan oli vaikea murtaa ja he kapinoivat laitoksen dogmaattisia sääntöjä ja vartioiden mielivaltaa vastaan. Heidät kaikki oli kerätty tuohon yhteen ja samaan kuriryhmään heidän omaa tahtoaan kuulematta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kepa oli vaalea hoikkavartaloinen pitkäkasvuinen ja ryhdikäs nuorukainen. Hänen kasvojensa ilme oli avoin ja rehti. Hän puhui harvoin, mutta silloin kun hän puhui hän lausui sanat huolella ja kiirehtimättä. Hän rakasti yli kaiken musiikkia ja viihtyi romaani vankien parissa. Hänen tuomionsa oli kahdeksan vuoden mittainen ja se oli luettu hänelle taposta, josta hän ei koskaan maininnut sanallakaan.

”Olit pohjilla”, hän sanoi Joselle kun tämä asettui hänen vierelle tarkastusjonoon aamulla vankilan pihalla.

Jose nyökkäsi: ”Seitsemän vettä leipää”.

Levottomasi liikehtivä jono asettui viivasuoraksi. Kaksi vartijaa aloitti ruumiin tarkastuksen. ”Selvä” he sanoivat päästyään jonon loppuun. ”Liikkeelle”.

Kuriryhmä lähti marssimaan kohti avaraa valkoisen lumen peittämää suota.

 

 

 

 

Koko pahimman talven ajan kuriryhmä työskenteli laajalla suoalueella.  Kovalla orjamaisella pakkotyöllä oli päätetty nujertaa tuon ryhmän liiallinen uppiniskaisuus. Jotkut uupuivat kovan työn ja viikosta toiseen jatkuvan pakkasen nujertamana ja muuttuivat apaattisiksi, silti kulkivat päivästä toiseen muun joukon mukana paksuissa tamineissaan, kompuroivat lumessa kömpelöinä ja haluttomina enää jatkamaan, mutta jokin heissä piti heidät liikkeellä. Heissä oli tuota samaa kohtaloonsa käskyihin alistumista joka saa kokonaiset ihmislaumat vastarinnatta, kerta toisensa jälkeen nöyränä alistumaan teloitus ryhmien eteen.

”Ei enää koskaan.” Eräs vanki puuskahti siniseksi paleltuneiden huulien raosta. ”Ei enää koskaan päiväkään ruumiillista työtä, kun täältä pääsen.”

  Vartijat palelivat vankien lailla lumisella suoaukealla, missä viima muutti posket valkoiseksi, silti he pitivät ryhmän alituisessa liikkeessä. He tekivät säälittä laiskan merkkejään valvonta kortteihinsa ja passittivat vankilan pohja kerroksiin joka ikisen onnettoman joka uupui puolitiehen.

Suon reunaan oli kaivettu läpi jäätyneen maan ja routakerroksen suuri kuoppa. Piennois rautatie johti kuopalta laajalle suoaukealle. Vangit lapioivat savea jäätyneestä maakamarasta. Viima aukealla oli purevan kylmää ja se toi mukanaan ohutta lunta. Savea lapioitiin vaunuihin, sitten pitkässä jonossa yhteisvoimin ähisten ja rimpuillen paksussa lumessa vangit puskivat täysinäisiä savivaunuja pitkin lumista aavan. Vartijat kahlasivat paksussa lumessa, hakkasivat käsiään yhteen ja kannustivat huudoillaan tuota lumiaavikolla äheltävää joukkoa, joka muistutti suuresti lopen uupuneena eteenpäin laahustavaa linnunpelättimien armeijaa. ”Savi on murikkaa. Savi on murikkaa”, he vitsailivat toinen toisilleen.

Oli helmikuu, vielä talven selän taittumisesta ei ollut merkkiäkään ilmassa. Tuuli puhalsi idän suunnalta, se lennätti edellään pakkasen kuivaamaa irtolunta pitkin suoaukeaa. Lumi tuiskusi ja kasaantui hienojakoisina nietoksina radan vasteen, se peitti valkoisena jauhona vaunuja työntävien vankien selkämyksille ja tunkeutui kömpelöiden asujen kauluksiin.

Keskipäivän aikaan vangit alkoivat vilkuilla yhä useammin siihen suuntaa mistä tiedettiin hevosen vetämän soppa reen ilmestyvän. Täsmälleen samaan aikaan joka päivä hevosen vetämä reki ilmestyi näkyville. Ensi se näkyi suon laitaa sivuavalla tiellä, sieltä se erottui valkoista hankea vasten kaiken aikaan suurenevana mustana pisteenä Vangit vilkuilivat tavan taakka lähestyvän reen suuntaa ja odottivat malttamattomina käskyä töiden keskeyttämiseen ja lupaa siirtyä ruokasuojaan. Luottovangin ohjastamaan rekeen oli lastattu mustaa leipää ja sotaväen käyttämiä alumiinisia pakkeja. Keskellä hevosen vetämää rekeä törrötti suuri huovilla peitetty soppakatilla.

 Ruokasuoja oli maalattiainen matala maja jonka katto oli tuettu pystypuilla ja seinät tiivistetty turpeilla. Keskellä savi majaa humisi tuli metallisessa kamiinassa. Savutorvi nousi kohtisuoraa ylös ja lävisti katon korkeimmalta kohtaan.

 Suuri alumiinien kattila höyrysi oven suussa. Luottovanki jakoi kattilasta soppaa vankien malttamattomina ojentamiin pakkeihin. Sulava lumi tallautui maa lattialle ja paksut sarkaiset vaateet höyrysivät. Punertavia kasvoja ryhmittyi lämpöä hehkuvan kamiinan läheisyyteen.

Kumpuilevan puheensorinan yli kuului korvia vihlova kirkaisu ja lattialle sinkoutui täyttä ruokapakkia, sitten nyrkki mäjähti äänekkäästi jonkun pääkuoreen. Kuulosti siltä kuin kepillä olisi isketty roikkuvaa sijanruhoa sitä seurasi pitkä yhtenäinen perkeleiden sarja. Tappelu käytiin paikasta kamiinan lämmöstä. Kulkuri, joksi kutsuttiin erästä sanavalmista vankia, löi Severiä niin että tämä suistui istuimeltaan lattialle. Lyöty ponkaisi ylös lattialta selkä köyryssä kuin hyökkäykseen valmistautuva villi kissa ja kiljui. Ilmassa oli täynnä huutoa, murhaa ja miestappoa. Vartijat ryntäsivät paikalle.  Kaksi heistä tarttui kiinni Severiin ja painoivat tämän lattiaa vasten, kolmannen vahtiessa muun joukon liikeitä.

” Tappakaa”!  Severi kirkui pistetyn sija äänellä,” Vietelkää turpiin. Saatana!  Vedelkää turpiin. Tappakaa!”

Vartijat painoivat Seven maalattiaa vasten ja pitelivät häntä aloillaan, kaiken aikaa tämä jatkoi hysteeristä kirkumistaan ”Tappaa saatana, saatana, Tappaa!

 

Kaikki oli hetkessä ohi. Varttia lähtivät saattamaan riitakumppanit päätalolle, jossa heitä odotti rangaistus koppi. Puoli tuntia myöhemmin työt jatkuivat. Vain muutamia hajanaisia mielipiteitä vaihdettiin sattuneesta välikohtauksessa.

”Kyllä kai tässä menee hermot kun täytyy lyödä savea kiesisiin näillä eväillä ja tällaisissa ilmoissa”.

”Kylmä siellä on runoissakin näissä pakkasissa.”.  sanoi. Valelu ” Jokin muu keino siinä olisi oltava”

”Parempi kuiva leipäpala rauhassa, kuin huone täynnä riitaa”, sanoi vanki, jonka

 ylähuulessa oli halkio jonka vuoksi häntä kutsuttiin ´Ristihuuleksi´.  Hän oli vaaleaverinen laiha ja huonoryhtinen. Hänen leveiden kasvojensa poskiluut olivat korkealla ja hänen rujo mongoli kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta hyväntahtoiset. Ristihuuli ei koskaan ryhtynyt mihinkään työhön kaikkein ensimmäisenä, mutta hän osasi asiansa eikä häntä kertakaan päästy rankaisemaan laiskuudesta. Kaikkiin hänelle esitettyihin kysymyksiin ja kehotuksiin hän vastasi ainoalla osaamallaan Englannin kieliskellä lauseella ”Osu Jyes”. Silloin kun vangit heittelivät kiusoillaan häntä lumipaakuilla hän käänsi heille selkänsä ja mutisi

«...tana pujotan puukon keuhkoihin”.

Erään päivän iltana kun tyhmät olivat palaamassa lumen tuiskuamalta suolta pitkässä marssirivistössä.  Ristihuulen seisoi lumessa toisen jalkansa varassa. ”Mikä sinun on?” kuului kysymyksiä ohittavasta rivistöstä. .

”Polvi halvattu. Ei piet päällään yhtään. Osu Yves. Ei tätä ole oikeaa tämä. Ei pimeä päällään yhtään.”

Nyt tulivat vartijat paikalle. ”Riviin, Riviin vaan siitä.”.

Ristihuulen kasvojen ilme oli vilpittömän tuskainen. ”Ei piet polvi päällään yhtään.”

Vartijat huusivat ryhmälle pysähtymiskäskyn. ”Piru teidät nokkii jos pelleilette. Liikkukaa”.

Ristihuuli teki tuskaisen yrityksen liikahtaa paikaltaan. ”Ei siitä. Ei piet piillään yhtään.” hän vaikeroi ja tarttui kaksin käsin kiinni jalkaansa. Varttia viitasi kaksi lähintä vankia paikalle, nämä tarttuivat Ristihuulta kainaloista ja alkoivat kuljettaa tätä välissään.